"Mitä sinä näet."
"Me leikitään kirkkotarhassa."
"Näetkö sinä ihan kaikki?"
Lotte pudisti päätään. "On niin pimeää, ei eroita enää rovasti Jensenin hautakummelia. Te pojat istutte rivissä aidalla ja juttelette sotajuttuja. Nyt tullaan me, minä ja Trammin Anna ja Liese Lachmann, paksun poppelin luota… tiedäthän sinä, siellä kulmassa, kaidan polun reunassa… ja ärsytellään teitä."
"Miten te ärsyttelette?"
"Me jankataan, muistathan, sitä viisua, jonka teimme teistä: Klaus Baas, hupsis taas… Hollun Riku, naku niku. Nyt loikkaa Hollunderin Riku minun jälestäni… hän juoksee Liese Lachmanin ohi, joka seisoo ja antaisi mielellään ottaa itsensä kiinni… mutta Riku tahtoo kaapata minut… nyt puun ympäri… pitkin polkua… ei se taida saada minua kiinni… ja on tuuskahtaa nenälleenkin… ja silloin minä juoksen pilarin taakse, joka on, muistatkos, siellä sakastin takana… jossa on aina niin pimeää. Hän ei näe minua, seisoo, töllöttelee kuin olisin lentänyt läpi seinän… Mutta silloin minun täytyy purskahtaa nauruun… ja silloin se sai minut… ja puristaa minua kovasti, mutta ei liian kovasti."
Klaus tuli mustasukkaiseksi ja sanoi: "Aina se on se Hollunderin Riku jutuissasi."
Sisko painoi pikku kasvojaan akkunan ruutuun ja vastasi; "Niin, kun se oli sukkelin kaikista, siksihän se."
"Eipäs", intti veikko, "minäpäs olin sukkelin."
"Sinä?!"… virkkoi sisko pitkään ja itsekin kummastellen… "Sinähän olet minun veljeni."