Paraillaan he siinä seisoskelivat ja tekivät ihmeitään. Silloin he kuulivat eteisen oven kolahtavan, ja isän kiskovan isot saappaat jalastansa ja panevan läkkiset eväskahvi-kamppeet pöydälle. Sitten hän ilmestyi keittiön ovelle ja huusi ystävällisellä äänellään: "Hyvää iltaa kaikki vaan!"
Silloin pisti Lotte tulen vanhaan lamppuun, joka oli lieden reunalla ja joka kaiketikin oli jakanut valoansa jo äidin esivanhemmille syrjäisen nummen töllissä; — lasiton, pieni taliluikku se oli, ohuesta pillistä pisti esiin sydänpahasen pää, joka paloi aina vastahakoisesti, ritisten ja hiljaa räsähdellen. Se oli halpa, kehno valaistusneuvo, mutta äiti sanoi, että "vanha Saara", joksi hän kitupiikkiä nimitti, kulutti vähemmän öljyä kuin muut lamput.
Ja sitten he koko pesuus söivät illallista, aivan samoin kuin sadat tuhannet avaran Saksanmaan tasankojen perheet talvisaikaan: pöydällä kirjava vahakangas, kädessä luupäiset rautahaarukat, keskellä rautapannu, josta vuorotellen nostettiin papuja ja lihapaakkuja, — ja pakistiin päivän näkemistä ja uuden asuinkaupungin ihmeistä: isä talonpurku-työstänsä, Lotte koulusta ja pienokaisista, Klaus Baas Kalli Dausta ja hänen äitinsä koreista silkkipuseroista ja suuren Hampurin menneistä vaiheista, joista oli koulussa kuullut; ja pellavahapsinen pikku Hanna kaikesta, mitä vain oli nähnyt akkunasta pilkistellessään. Ja isä kuunteli hyvin totisena heidän juttujaan. Hän käsitti varsin tärkeäksi senkin, mitä pikku Hanna hänelle kertoi, ja puheli heidän kansaan kuin aikuisten ystäviensä ikään. Mutta silloinpa suuttui äiti, joka oli syöttänyt pikku sisaruksia eikä ollut siihen saakka puhunut mitään; ja hän murahti Klaulle, joka kertoi vilkkaimmin ja hartaimmin: "Luulin toki sinua hivenen älykkäämmäksi kuin isäsi; mutta lapsettaa sinua kuin häntäkin. En jaksa enää teidän lopotustanne sietää."
Hetkisen päästä Klaus Baas nukkui jo pienessä, pilkkopimeässä kamarissa Loten vieressä. Hän kuuli humalaisen muurarin, joka asui seinän takana, haukkuvan ja sadattelevan niinkuin tavallisesti vaimoaan, joka ei ollut edes hänen oikea vaimonsa, vaan asui vaan siellä hänen kanssaan; ja Klaulla oli salainen suru, että jos se muurari vielä vaikkapa lyö puhki väliseinän tai ampuu pistoolilla tälle puolle! Ja hän näki jo seinän pullistuvan ja alkavan kaatua, ja kuula tulla vinkaisi, ja hän tunsi tuskan viiltävän rintaansa, johon luoti osui. Mutta ei käynyt kunnian tähden laatuun ilmaista pelkoaan Lotelle. Sisko lepäsi rauhassa ja kohotti päätänsä ja katsoi, oliko veikolla tarpeeksi peittoa; ja kysyi sitten, pitäisikö hänen nyt "tehdä koirankoppi": se on, köllöttää polvet pystyssä selällänsä. Niin lepäsi Lotte hänen vieressään, ja pikku veikko tunsi hänen keveän hengityksensä, hänen tukkansa poskeansa vasten, ja hänen oli niin turvallista olla.
IV.
Parin viikon päästä tuli kova pakkanen ja lumipyry. Siihen aikaan sattui monia ankaria lumisia talvia. Silloin Klaus Baas teki ensimäisen pitkän huvimatkansa.
Eimsbüttelin[14] puolelle suurella aukeamalla, joka nyt on jo ammoin rakennettu taloja täyteen, — oli rakennuskiviröykkiöiden, puretuista taloista tuotujen hirsitaapelien ja pienten lautakojujen välissä isonlainen vesilätäkkö, jonka pakkanen oli vetänyt vahvaan jäähän. Jäätä, taapeleita, soraläjiä ja kojuja verhosi raikas uusi lumi kimaltaen kauniisti talvipäivän hohteessa.
Niinkuin kärpäset huoneessa lentävät sokerirasialle, niin olivat lapset kaikista laitakaupungin korkeista kivimuureista ja ahtaista katukujista rynnänneet lätäkölle ja kuhisivat jäällä ja lammikkoon viettävillä äyräillä, joista tuokiossa syntyi oivallisia kelkkamäkiä. Useilla oli luistimet jalassa; muutamilla oikeat pikku kelkat, joilla ratsastelivat komeasti kahtareisin, Sylissä pikku siskot tai veikot. Mutta useat olivat lasten tavoin kekseliäästi hankkineet itselleen kuka minkinlaisia alusia: kellä oli laudanpätkä, kellä aimo pahvilevy; ja parilla kolmella oli malmiset pannut, jotka he olivat anastaneet äideiltään. Se oli vallatonta pikku kansaa, joka ei paljon huomisesta päivästä huolinut, vaan pani surkeilematta alttiiksi paitansa ja pöksyn takapuolensa ja lopulta luonnollisesti omansakin.
Ensimäisenä päivänä, jolloin tuo leikkipaikka löydettiin, oli Klaus siellä Kalli Daun kanssa ja hyöri, pyöri vierasten lasten joukossa ja kadotti kainoutensa sekä tunsi ensi kertaa olonsa niinkuin mukavaksi ja hupaiseksi. Illallista syötäessä hän kertoi haltioituneena lätäköstä ja sanoi, että huomenna päivällisiltä he sisarukset lähtevät kaikki sinne. Äiti näyttikin suostuvan hänen ja Loten huvimatkaan. Mutta pienimpiä, ei millään muotoa! Äiti sanoi, että ne turmelevat vaatteensa ja joutuvat toisten jalkoihin; ja vaikka mikä onnettomuus voi vielä sattua. Ja Klaus ja Lotte eivät uskaltaneet inttää vastaan.
Ja kun he seuraavana päivänä varustausivat huviretkelle, niin pienet sisarukset itkivät. Klaus ja Lotte lähtivät kahden kesken kotoa, he eivät tohtineet koettaakaan äidiltä pyytää. Kasvot vakavina he laskeusivat portaita alas ja molemmat ajattelivat mielissään: Ah miten pikku sisaruksilla oli ollut hauskaa maalla, laskea mäkeä rinteiltä ja luikua jäällä; ja nyt niiden täytyy kyykkiä kotona ja katsella akkunasta synkkää tiiliseinää!