Kun he olivat ehtineet portaiden puoliväliin, painoi Lotte yhtäkkiä päänsä kaidetta vasten ja purskahti itkuun. Klaus säikähti ja seisoi siinä allapäin; ja vähän kiukuissaankin, kun matka tähän uhkasi keskeytyä. Mutta Lotte kohotti päänsä ja lähti hiljaa nyyhkytellen nousemaan takaisin ylös, — silloin Klauskin tuli jälestä ja oli hyvin huolissaan, mitenkähän nyt oikeastaan käy!
He tulivat sisään! Ja Lotte astui perhehuoneeseen, jossa äiti seisoi ompelukoneensa ääressä jokin ommeltava käsissä, ja sanoi merkillisen rauhallisesti ja hiukan kujeilevastikin, aivan kuin isä äidin kanssa puhellessaan: että hänen pitää saada pienetkin kanssansa, hän hoitaa niitä paraansa mukaan.
Mutta äidille oli kai juuri tuo äänen sävy kuin piiskan huimaus vasten kasvoja. Syvimmästä sydämestä pyyntö tuli, vaikka joutuikin väärin käsitetyksi. Äiti lyödä läimäytti kelpo lailla Lottea pari kertaa.
Lotte pysyi rauhallisena, aivan kuin isä. Kärsi lyönnit tyynesti, kohotti vain toisen kätensä suojakseen, — kunnes äiti käännähti ja meni makuuhuoneesen, luultavasti hätkähtäen Loten rauhallisen kirkasta katsetta, jossa ei ollut myöntymystä.
Nyt rupesi Lotte lattialle pikku sisaruksien eteen ja puki heidän päälleen talvijakut ja mennä hoippuroi silmät kyynelistä sameina piirongille ja pani heidän kaulaansa liinat ja korville huivit; hänen povensa hytkähteli ja vapisi itkusta. Sitten meni koko pesue nyyhkytellen ja ujeltaen alas portaita. Klaus ei uskaltanut Lotteen katsahtaakaan, — häväistyä ei sovi katsoa, — ei väärin ja syyttäkään häväistyä.
Klaus sukaisi jalkaansa luistimet, jotka hän oli tuonut maalta mukaansa kaupunkiin, ja heittäysi pian tapansa mukaan koko sielullaan leikin ja ilon valtaan. Tuon tuostakin hän kuitenkin tähysteli Lottea joukosta ja näki hänen laskevan mäkeä, pitäen vuorotellen sylissään pikku sisaruksia, — lyhyenlaisen hameen helmat korkealle kurottuina, selkä kyyryssä. Kellervän ja vaalean kuultava palmikko oli keikahtanut niskasta rinnanpuolelle ja hohti heleänä punaista poskea vasten.
Leikittiin paraillaan ja hälistiin iloisesti, kun Klaus kuuli yhtäkkiä levottomia huutoja ja näki ison poikajoukon väittelevän kiivaasti erään vanhanpuoleisen, hartiakkaan miehen kanssa, joka tuli lammikolle ja lykki kömpelösti lapsia tieltään. Hän mulkoili huvipaikkaan verestävillä silmillään, jotka kiiluivat punaisesta juopon naamasta. Klaus juoksi lähemmäksi ja kuuli, että tuo mies oli vuokrannut tämän paikan ja sanoi ajavansa lapset sieltä pois. Kun eräät pojat huusivat: "Se on humalassa ja siksi me ollaan hänen vastuksinaan", meni mies matkaansa, mutta palasi pian poliisin seurassa. Poliisi oli ystävällinen, kaunis mies ja hän lausui pari sanaa lapsien puolesta kentän omistajalle. Mutta tämä ei heltynyt, ja poliisi täytti virkavelvollisuutensa ja käski rauhallisesti lapsia hajaantumaan.
Kauan seisoivat lapset vielä parvissa lankkuaidan ympärillä, joka sulki pääsyn heidän kadotettuun paratiisiinsa. Mutta kun he näkivät, ettei asia siitä muuttunut, niin he lähtivät kotiin, vähä väliä kuitenkin katsellen taakseen aitaukseen. Niin he etenivät pitkänä, harvana jonona korkeihin kivirakennuksiin, jotka tuolla jonkun matkan päässä ympäröivät aukeamaa kuin lauma kummallisia, kömpelöitä hirviöitä, tummina kuumottaen harmaan punertavaa, valotonta iltataivasta vasten.
Pikku sisarukset eivät tahtoneet vielä kotiin, ja kun Lotteakin nyt peloitti astua äitinsä kasvojen eteen, niin he jäivät leikittelemään tuuliseen, kosteaan porttikäytävään, sillä itse pihalla oli leikki kielletty. Mutta pian Klaus huomasi, että Lotte aivan tärisi vilusta ja että hänen silmäkuoppansa olivat mustansiniset. Silloin Klaus vaati, että heidän on mentävä sisään.
Keskellä yötä herätti äiti Klaun. Hän seisoi puolipukimissaan vuoteen vieressä ja sanoi säälittömästi: "Kuinka sinä makaat?" Samassa Klaus kuuli viereltään sekavaa puhetta: "Missä sitten Hannan kaulaliina? Täällähän sen piti olla? Minun täytyy nousta ja mennä hakemaan… mutta ensin on syötävä illallista… kiireesti, kiireesti nyt… isä kolisee jo portailla! Joudutko siitä, ylös sängystä, iso laiskiainen!"