Klaus hypähti kauhuissaan vuoteesta ja pukeutui ja katseli sitten avuttomana kuinka äiti varusteli kylmiä kääreitä ja asetteli niitä sairaan ympärille. Ja isäkin tuli makuuhuoneesta ja katseli Lottea niin vaieten ja huolissaan että ihan sydäntä särki.
Isä meni työhön ja kävi menomatkalla lääkärissä. Lääkäri tuli ja sanoi, että se oli aivotulehdusta ja hyvin vaarallista. Lääkäri kävi sitten heillä joka päivä, mutta ei voinut auttaa. Sairas makasi selällään silmät ummessa, usein aivan tajuttomana ja uikutteli ja vaikeroitsi itsekseen. Äiti kävi vuoteen luona ja meni pois, — tuli ja meni, yhtä päätä, yötä päivää.
Klaus huomasi, ettei äiti niinä päivinä nukkunut ollenkaan. Yhden ainoan kerran hän vain näki äidin torkahtavan polvilleen siskon sängyn viereen. Mutta Klaus ei tohtinut pyytää äitiä menemään levolle ja tarjoutua itse vartioimaan, sillä äiti näytti niin kummalliselta ja kalsealta, että aivan hirvitti. Hänen kasvonsakin vääntyivät joskus niin kauhistavasti, että hän oli kuin vanhus ikään. Silmät pyöreinä Klaus katseli äitiä, kun tämä meni vuoteen luota toiseen huoneesen, ja asettui sitten ikkunan ääreen ja nojaili lautaan ja tuijotteli ulos kolkolle pihalle.
Kun Klaus huomasi, että sairas pelästyi ja säpsähti pienintäkin ääntä, niin hän vei äidiltään kysymättä pikku sisarukset kerrosta ylemmäksi portaille ja leikki siellä heidän kanssaan, sillä siinä kerroksessa ei ollut asukkaita. Vielä ylemmästä kerroksesta tuli kaksi heikkoa, hentoa lasta ja yhtyi heidän seuraansa. Pakkanen kovisti vielä ja heitä palelsi armottomasti ahtaassa leikkipaikassa, yksinkertaisessa leikissä. Ja Klaus sai miettiä ja keksiä jos mitä, tovereistaan liikkeellä vilua karistaakseen. Kun aurinko vähänkin pilkahti, he istahtivat kaikki yhteen sykkyrään ikkunasyvennyksen perimäiseen pohjukkaan, johon aurinko iltapuoleen yletti, joskin lyhyen hetken. Kylki kylessä he siinä kyyköttivät seinää vasten ja lämmittivät toisiaan; ja leikki oli sellainen, että pilven mentyä auringon eteen tuli arvata, mihin saakka aurinko ensi kerralla paistaisi. Klaus tiesi kyllä etukäteen, mihin saakka se paistaisi, mutta hän oli muka uskovinaan, että säteet voivat yhtäkkiä puikahtaa esiin minne tahansa kuin mitkä valkeat kissanpoikaset. Jos tuli sietämättömän vilu ja ikävä, niin nuo yläkerran hintelät lapset riisuivat kengät jalasta ja laskivat luikua kaidelaudoitusta pitkin; kuin kerät he menivät länkisäärillään alas, kiusallisen hullunkurisesti; ja kepsuttivat sitten sukkasillaan taas portaita ylös.
Illan suussa tuli isäntä ylös syöttämään kyyhkysiään. Hän motkotteli ohi mennessään aina ja erehtymättä noista "ijankaikkisista kakaroista". Yläkerran surkeat ressut näyttivät hänelle takaa pitkää nenää; mutta Klaus vetäisi sisaruksensa pois tieltä ja katsoi totisin kasvoin maahan.
Ja sitten tuli isä raskain askelin verkalleen kotiin työstä. Ja hiljaa hiipivät lapset häntä vastaan yläkerroksesta. Miten isä näytti väsyneeltä! Miten raskaasti hän käveli! Hän ihan läähätti portaita noustessaan ja hänen otsallaan kiilsi selvä hiki. Voi jos hänkin vielä tulee sairaaksi!
Silmät tuijottaen oudosta pelosta he menivät kaikki keittiöön ja katselivat jännityksessä kamarista tulevaa äitiä. Mutta heidän katseensa painui kohta alas, sillä äidin silmistä kuulsi yhä tummempi tuska. Sitten he istuivat huolissaan mikä missäkin nurkassa omissa mietteissään ja kuuntelivat hourailevan sairaan soinnutonta, vaivaloista vaikerrusta.
Yhdeksännen päivän iltana vaipui äiti keittiössä uneen, otsa lieden laitaa vasten, väsynyt kun oli: ei ollut koko aikana nukkunut muuta kuin vaate päällä. Nyt hän oli varmaankin salaa itkenyt. Silloin kuuli Klaus yhtäkkiä kamarista äänen, joka oli tavallista kirkkaampi ja tuskattomampi. Hän hiipi ovelle ja katsoi pelokkaasti vuoteelle, johon lampunvarjostin levitti hämäräänsä, ja veti keittiön oven hiljaa kiinni. Klaus odotti jännityksestä vavisten, ja sitten valitus lakkasi kokonaan ja Klaus kuuli sisarensa hiljaa huudahtavan äitiä. Klaus meni luokse, — hän oli tullut yhtäkkiä aivan levolliseksi ja sanoi hiljaa: "Minä se olen, Lotte…. minä!"
Lotte raotti hiukan silmiään ja sanoi heikolla, väsyneellä äänellä:
"Missä sinä olet?"
Klaus kumartui hänen puoleensa ja vastasi: "Tässä, katsohan. Etkö näe minua?"