Lotte vaikerteli hiljaa ja supatti: "En minä näe sinua… minä olen sokea!… Älä, älä sano muille."
Klaus lyyhähti polvilleen. Tuska häntä vallan pyörrytti. Hätäisesti hän kuiskutteli: "Sano… sano… että… minä näen… minä näen… sano… minä näen…!"
Lotte kuunteli ja koetteli avata silmiään ja jatkoi ikäänkuin toiselta kertomusta odottaen: "Mitä näet…" Ja odotti.
Silloin Klaus näki, että hänen silmänsä olivat aivan kalseat ja harmaan valkeat kuin vanhain naisten silmät. Ja hänen päänsä hetkahti käsivartta vasten ja hän sanoi epätoivoissaan: "En näe kerrassa mitään."
"En minäkään", uikahti Lotte hiljaa. Ja hän ei hievahtanut, kun Klaus itki hänen vieressään. Sitten lausui Lotte kuin raskaan ajatuksen jälkeen selviten ja rauhallisesti, vakaasti päättäen: "Nyt en avaa enää koskaan silmiäni, ettei äiti sitä huomaisi." Sisko koetti vielä muutakin puhella. Mutta Klaus ei hillittömästi itkiessään ymmärtänyt hänen sanoistaan muuta kuin vain kotipuolen nimen.
Hänen siinä maatessaan oli isä tullut kotiin ja herättänyt ovea kolauttamalla äidin. He tulivat nyt molemmat sisään ja näkivät Klaun siinä yhä polvillaan sängyn vieressä ja kuulivat Loten tavallisen valituksen.
Niin meni jälleen koko se ilta, entistä surullisempana. Äiti istui kumarassa sairaan vuoteen ääressä; isä ja Klaus seisoivat kylmän lieden vieressä. Kun tuli makuuaika, astui äiti keittiön kynnykselle ja lausui isälle lyhyesti ja ankarasti kuin ainakin:
"Mene nyt levolle. Sinun täytyy huomenna taas päästä terveenä työhön."
Isä pudisti päätänsä, heitti tuskallisen katseen ympärilleen ja sanoi: "En voi enää tuota vaikerrusta kuulla." Ja hän meni ulos istumaan portaille.
Silloin pujahti Klauskin ulos ja istahti isän viereen. Koko yön he siinä istuivat kuunnellen hiljaista, heikkoa valitusta, jota seinätkään eivät pidättäneet. Klaus piteli isän kättä kädestään ja puheli hänelle minkä mistäkin tulevaisuuden tuulentuvista, häntä rohkaistakseen ja lohduttaakseen: Petter tulee suureksi ja saa renkinä hyviä palkkoja,… ja hän, hän rupeaa opettajaksi ja hakee paikan kotikylässä. Ja sitten asuvat isä ja äiti hänen luonaan ja hän on heille niin hyvä. "Sitten sinä vain vähän hoitelet minun vihannestarhaani, isä… sinä olet viime aikoina näyttänyt niin huonolta, mikä sinulla on?"