Jan Baas pyyhkäisi kädellään silmäkulmiaan ja sanoi: "Ei se ole mitään… rakennuksen ristikkorunkoa purkaessa putosi parru ja puukkasi kylkeen. Siitä asti on sitten kylkeä kolottanut. Mutta älä virka vaan äidille mitään."
Klaus tunsi isän äänessä toivottomuuden; tavallisesti se ääni oli niin täyteläinen ja kaunissointuinen. Ja Klaus istui siinä, ajatukset sinne tänne vatvoen ja ajelehtien. Ja hän muisti lauseen lukukirjasta, jota oli äskettäin koulussa luettu: "Siten joutui nyt perhe suureen puutteesen ja tuli aivan köyhäksi." Jos isä sairastuisi, niin silloin hekin toden totta joutuvat suureen puutteesen ja tulevat köyhiksi. Klaus ajatteli erikoisesti sanaa: köyhä… köyhä. Kotipuolessa oli sanottu eräitä talollisia ja mäkitupalaisia köyhiksi. Hänkin oli kerran käynyt semmoisessa talossa. Ja hänen sydäntään kouristi ikäänkuin nälän ja vilun ja häväistyksen tunne, ja hän oli liittynyt lujemmin isänsä käsipuoleen. — Muurarin sälli kompuroi nyt juovuksissa ja itsekseen öristen ylös portaita. Sitten tuli hiilityömies alas asunnostaan, taskussa eväsjuoma-lekkeri, joka kolahteli kolkosti kaidetankoon. Ja sitten koitti harmaa aamu — ja tuli äiti. Hänen kovat, jäykät kasvonsa olivat vielä kaksi viikkoa sitten olleet sileä-hipiäiset. Mutta nyt ne olivat kuin hirvittävän myrskyn ja raekuuron uurtama ja hävittämä vainio.
"Nyt hän on hiljaa", sanoi äiti ja katsoi heitä kalseasti, lohduttomasti. "Tulkaa sisään vaan." Silloin he purskahtivat molemmat äänekkääsen itkuun.
Kun Klaus keittiön akkunan luona oli itkenyt menehtyäkseen, lähetti äiti hänet puuseppään, jonka himmeä työpaja oli läheisen talon pihassa. Puuseppä oli ikävoitto-mies, hiukset ja vaatteet kaikki höylänlastuissa. Tilauksen kuultuaan hän kysyi Klaulta jörösti vaan, mitenkä vanha hänen sisarensa oli? Kun Klaus vastasi: "Kolmentoista", tuli ukko koko lailla pirteämmäksi ja kutsui hänet kanssaan takahuoneesen, jossa kaikellaisten tarveainesten ja hajallisten huonekalujen joukossa oli pino ruumisarkkuja. Ukko mittasi yhtä arkkua kyynärkepillään ja pystytti sitten mitan Klaun eteen, sanoi: "Näytäpäs, miten iso on sisaresi?"
Klaus asetti kätensä niin korkealle päänsä yläpuolle kuin ajatteli
Lotten vaalean päälaen ylettyneen.
"Onko se niin iso?" kysyi ukko.
Klaus nyykäytti päätään. "Aivan niin", hän sanoi.
"No sitten on kirstu liian pieni", vastasi ukko harmissaan. "Sano äidillesi, että minä tuon sen huomenna puolenpäivän aikaan. Mitenkäs se on maksun?…"
"Äidillä on jo rahat varattu", vastasi Klaus rauhallisesti.
Kun hän palasi kotiin, sanoi äiti lähettäneensä isän työhön ja tokaisi: "Sitenpähän kestää paraiten päivänsä, ei hänestä ole apua muuten; se on niin vento… tulehan nyt."