Klaus meni kalpeana äidin jälestä kamariin kuolinvuoteen Ääreen ja seisoi, odotti taampana. Äiti kumartui nyt ja otti vainajan syliinsä, niin liikuttavan hellästi että Klauta vallan puistatti, katsahti häneen hiukan ja käski hiljaa ottamaan vuoteesta pois kaikki aluset paitsi olkia. Sitten viittasi pään nyykäyksellä puhtaasen raitiin, joka oli tuolilla. Kun vainajan pää hiukan riippui, tuki Klaus sitä. Ja sitten he laskivat Loten puhtaalle raidille. Äiti riisui pikku paidan hänen yltään ja pesi hänet märällä liinalla, ja Klaus piti suorana, pystypäin ruskeaa savivatia, kuin mikä kunniakas, ritarillinen vahtisoturi. He puettivat Loten puhtaasen paitaan, sukivat hänen hiuksensa ja asettivat pään somasti pielukselle sekä pienoiset jalat, jotka niin ahkerasti olivat kotiaskareissa kiiruhdelleet, sievästi rinnakkain.
Sitten Klaus meni perhehuoneesen ja viihdytteli pienokaisia koko hiljaisen päivän ja kaksi seuraavaakin päivää. Hänestä oli vilkkaus väistynyt, hän ei nyt katsellut ympärilleen, ei arvostellut. Hän istui, aprikoi kummia pulmia: missähän sisko nyt oli, jäätynytkö kuolleesen, kylmään ruumiisen vai taivaassako… mutta missäs taivas… tai ehkäpä hän seisoi näkymättömänä lieden luona tai jossakin nurkassa ja katseli silmillään, jotka "ei olleet eläväisten", vanhempainsa ja sisarustensa askareita? Klaulle virkettiin jotakin, hän säpsähti kuin unesta havahtuen. Sitten hän näki, että isä oli heikko ja kalpea ja että äiti aina huoneensa ovesta tullessaan tukeutti väkivaltaista tuskaa, joka häntä raateli, kun hän näki arkun. Ja kun äiti sitten kerran jälleen tuli huoneesen ja Klaus katsahti häntä, niin hän huomasi, että pian taas oli syntyvä lapsi.
Hautajaisten jälestä palasi Klaun luonto vähitellen pakoretkiltään, — ikäänkuin pelästynyt lintu, joka jälleen alkaa arasti visertää. Hän lähti jo lieden tai akkunan luota ja kulki huoneesta toiseen ja puheli sisarustensa ja vanhempiensa kanssa ja aivan kuin valloitti menetetyn kodin väkineen. Mutta iltaisin, maatessaan vuoteella, jonka hän itse oli tehnyt pienen eteisen lattialle, hän jälleen aprikoi, missähän vainaja lienee, ja hänen pälkähti päähänsä — se tuntui luonnollisimmalta ja kauniimmalta ja jollakin tavoin ymmärrettävimmältä — että sisko oli uudessa pienokaisessa, äidin kohdussa, ja että kyllä äitikin sen tiesi, olipa ehkä Loten kanssa siitä jo puhunutkin. Mitenkä Lotte muuten olisi voinut niin rauhallisesti kuolla?
Ja kun jouluaattona syntyi pikku tyttö, tuntui se hänestä vallan varmalta. Hän tuuditteli usein tuntikausia lasta sylissään, sillä kehtoa ei enää ollut, ja katseli sitä tutkivasti silmiin ja puhutteli kuiskutellen vainajan nimellä, sillä sama nimi sille tosiaan oli annettu. Ja siinä riitti hänelle touhua! Niin ratkesi pulma mieluisesti ja hän heitti viisaasti huolet ja saavutti jälleen pienen oikeuden iloon.
Sitten hän lähti taas kaduille ja kululle. Mutta vielä hän oli melko hiljainen ja liikkeissään hillitty. Hänen kasvoillaan huomasi jo kypsyyden piirteitä, hänen katsellessaan taas ihmisten elämää ja aherrusta. Aikaa hänellä ei ollut paljoa, sillä pojan hartioille joutuivat nyt monet Lotte vainajan huolet. Mutta silloin tällöin hän ehti kuitenkin Kalli Daun kanssa kulettamaan seppeleitä ja kukkakimppuja tilaajille ja asian ohella tekemään jonkun pienen tarpeettomankin kierroksen. Niin he partioivat aina Alsterin lammikon kimaltaville rantakaduille ja menivät alas satamaan, — ja siellä näki nyt Klaus aivan parin kyynärän päästä juuri ne mahtavat höyrylaivat, joita hän ennen oli ihaillut kaukaa vanhempainsa pirtin akkunasta ja harjulta.
Kalli Dau oli Hampurissa kuin kotonaan, — jopa hän tuntui pitävän Hampuria kuin minä omaisuutenaan. Mutta erityisesti oli juuri satama hänen omaansa. Sattuihan tosin joskus, että he erehtyivät matkansa määrästä ja että heitä pöllyytettiin palaamaan takaisin, — jopa he kerran näkivät paraaksi pistää paluuretkellä aika lipetiksi, ja se oli Klaus Baasista hyvin ilkeää. Mutta ylimalkaan retket onnistuivat hyvin, koska tuo pieni, ruskea, laiha vintiö, Kalli Dau, riekaleissaan esiintyi hämmästyttävän varmasti ja luottamusta herättävästi. Räntäisinä helmikuun päivinä he seisoivat usein kaikessa rauhassa höyrylaivain kansilla ja katselivat kuinka ruumasta huiskahti kori toisensa perästä hiiliä märälle, likaiselle kannelle. He marssivat Kiinan höyryille ikäänkuin heillä olisi ollut hyvääkin asiaa ja kolusivat joka kolkan ja kurkistelivat paapuuriin ja näkivät kiinalaiset lämmittäjät läiskimässä korttia sammumattoman lamppunsa punervassa hohteessa. He keinottelivat jollakin tavalla, joka ei maksanut riunan puoliskoa, joen toiselle rannalle Steinwärderiin.[15] Ja siellä he saivat jonkun työnjohtajan tai mestarin houkutelluksi antamaan heille luvan mennä hallin läpi, missä pitkillä kivipermannoilla höyrylaivain rautaisia runkokaaria ja kylkiluita käännettiin, — ja sieltä he pujahtivat sitten pajoihin, joissa sepät huiskivat ahjojen ja alasinten ääressä. He kapusivat telineillekin, joilla mittaajat takoa kalskuttivat laivain levykupeita niin että kauas satamaan kuului pauke. Viisaasti, selkä kyyryssä he sitten puikkivat, jotteivät vain juosseet suoraan isännöitsijän kynsiin. — "Oikeastaan se ei olisi tarpeellista", sanoi Kalli Dau — kun he kaarsivat vajojen seinävieriä, säkkien, tynnyrien, tavarapakkojen, taapelien, tuonti- ja vientitavarani lomitse. Kalli Dau tunsi melkein jokaisen nähdyn kampeen ja selitteli, mitä ne olivat ja mistä peräisin, ei suinkaan koulumestarin tavoin, vaan sivumennen, ikäänkuin sanoakseen: Nämä nyt ovat minun. Klaus Baas kulki arasti ja kainostellen jälestä, iskien uteliaat katseensa joka esineesen. Viimein he nousivat porraslautaa myöten suuren Etelä-Amerikan höyryn kannelle ja kävelivät herrastellen käytävissä ja hyteissä ja saivat appelsiineja eräältä ystävälliseltä stewardessilta,[16] jolla oli hieno musta leninki ja valkea myssy ja jonka kanssa Kalli Dau näytti olevan vanha hyvä tuttu. Kalli Dau tuli yleensä ihmisten ystäväksi heti kun hän seisattui heidän eteensä ja hieman kallisti pientä, ruskeaa päätänsä ja suvaitsi avata suunsa lyhyeen hupijuttuun.
Maanpoika ei kuitenkaan näkemistään liiaksi ällistynyt. Hän oli luonteeltaan levollinen ja kylmä ja sitäpaitsi oli jo maalla ennestään tottunut hevos- ja ajeluhommiin, oli nähnyt siellä pikku tiskit ja muurarin kauhat ja kinungin käytöt ja raudanniittaukset, joten hän ei nyt ollut huomattavasti hämmästyksissään. Hänen mieltään eivät nämä laitokset suinkaan töykäisseet, päin vastoin ne vetivät hänen haluaan harvaan ja hartaasti itseään kohti, niitä tutkimaan. Ja hän riemuitsi monenmoisesta ihmisten touhusta; kuin katsoja tähystäen näyttämölle, jonka hän jo ennestään tunsi pienessä muodossa, mutta joka nyt oli entistä suurempi ja runsaammin varustettu. Usein leimahti hänessä halu kertoa kaikesta näkemästään ja kokemastansa isälle ja Lotelle ja selitellä ja mahtailla tai kysellä, mitä ei tuntenut. Mutta sitten hän yhtäkkiä muistikin, että isähän nyt olikin huolten painama ja hiljainen ja Lotte kuollut. Silloin nähdyt kummat uudestaan kutsuivat häntä Itse heitä tutkimaan ja pakoittivat hänet vielä kerta tyyten tarkastamaan ja arvioimaan ja lausumaan itsestään ajatuksensa, ja sitten jättämään heidät omaan rauhaansa omituisuuksineen päivineen.
Niin hän juoksenteli Kalli Daun kintereillä. Ja tämä vaati opastuksestaan sen palkkion, että ainoastaan hän itse sai antaa kukat ostajille, ja pitää myös ominaan groschenit, joita silloin tällöin tipahti. Ne hän piiloitti kotonaan suuren, tomuisen, halenneen kukkaruukun alle, joka oli pantu alassuin palmun jalustaksi. "Minun omaiseni on sellaista roskajoukkiota", sanoi Kalli Dau. "Ne varastavat toistensa massista minkä kerkiävät, etenkin äiti ja Jonni veli. Jonni ei teekään nykyään kerrassa mitään muuta kuin lorvehtii kaduilla, koikkelehtii, töllistelee. Hm, ja sitten se surkea ruuan puoli! Luuletko että se" — sillä hän tarkoitti äitiään, — "osaa tehdä edes kunnollista ruokaa? Eikös! Mätkii hukkaan ja tärvelee kaikki. Ei, minä menen merille heti paikalla kun pääsen! Ei se antaisi minun mennä, luulee, että minun pitäisi hänen tähtensä kaiken ikäni hikoilla ja luitani katkoa. Mutta kyllä minä pusken pääni läpi."
Klaus Baas saattoi Kalli Dauta aina puodin ovelle, mutta ai sisälle, ja näki groschenien katoavan kukkaruukun alle, ja palasi sitten kotiin.
Muutamien viikkojen päästä heidän välinsä jotenkin rikkoutuivat. Kalli Dau oli eräänä päivänä siepannut tuloja kokonaista kolme groschenia eikä antanut hänelle niin mitään, vaikka ne olivat kaikki puolen groschenin lantteja. Sitäpaitsi kävi hänestä ajan pitkään suorastaan sietämättömäksi tuo koipikeikistely, joka juuttui Kalli Dauhin vähä väliä kuin mikä tauti. Muudan juutalainen kenkäkauppias, — hänen puotinsa oli Elbstrassen[17] varrella, — oli huiputtanut muka äsken häntä, kuten Kalli Dau väitti, saapaskaupoissa. Ja nyt käppyröitsi petkutettu tuolle petturille kostaakseen pitkät ajat hänen rajapuotinsa edessä ja irvisteli koipiensa välitse kauppiaasen. Tämä seisoi rauhallisena ovellaan, ympärillään ja takanaan kenkiä vaikka minkä kuosisia, kuin kunniaseppeleenä tai taulun puitteena. Hän poltteli rauhassa sikariaan eikä huomannut lainkaan ihmeellistä epäsikiötä Kalli Dauta. Klaus Baas haukkui vääristynyttä veikkaansa turhaan ja kun hänellä ei ollut aikaa odottaa juutalaisen sapen purkausta, meni matkaansa.