Ja syynä eroon oli vielä sekin, että Klaus Baasissa alkoi vähitellen, kun hän nyt joltisesti tutustui jo ympäristöönsä, herätä entinen luonnollinen taipumus itse johtamaan ja pitämään kasakkasotniaa.

Loistorykmenttiä hän ei, tottamaar, kokoon saanut! Yksi sotureista oli niitä lapsia, joiden kanssa hän oli leikkinyt silloin talon yläportailla: lyhyt, lattea, länkisäärinen pojan tallukka, kaikki ikenet hampaattomat, takki tuon päiväinen. — Hänet oli jokin hyväntekeväisyysyhdistys kustantanut pariksi viikoksi kesällä maalle, ja siellä hän oli alkanut lasten tapaan kaivella kuoppia maahan ja oli suureksi ällistyksekseen huomannut, että pohjaa ei tullutkaan, penkoipa miten syvälle tahansa. Ja hän oli kaivanut niin syvän kuopan, ettei lopulta näkynyt miehestä muuta kuin piskuisen päälaen tupsua kuopan reunalta. Ja nyt hän Hampurissa kyykki kaiket päivät pimeällä pihalla ja tonki milloin nurkassa, milloin toisessa linkkuveitsellään pihan perustaa, mutta kohtasi aina vain kiven. Ja päälle päätteeksi pyrki vielä talon omistaja häntä askareesta karkoittelemaan. Hänelle tuli tuossa aherruksessa ihan hiki ja hänellä oli tapana, jos ken seisattui hommaa ihmettelemään, vaatia katselija koettamaan hänen rintakehäänsä — miten muka siellä sydän luiden alla pomppasi. Ja sitten hän kertoi, että hänen sydämessään jyrskyttää rotta ja että tohtori on sanonut, että hän elää neljäntoista vanhaksi; vaan sitten kuolee. Klaus Baas ei liioin uskonut rottajuttua, mutta kuolemisen kyllä. Ja hän sanoi, että jos niin hullusti uhkaa käydä, niin hänen on heitettävä tuo kaivon teko ja tultava hänen kanssaan raittiisen ilmaan. Poika tökkäsi vielä kerran veitsellään maata, huomasi, että kivi osui vastaan; katseli miettiväisesti ja kahden vaiheella kuoppaan, loksautti sitten veitsensä linkkuun ja lähti Klaun mukaan.

Toisena Klaun rykmentistä mainittakoon eräs yhtä suuri poika kuin Klauskin, mutta paljon tanakampi. Ei hänenkään ulkonäöllään kannattanut kerskua. Hänellä oli ainakin siihen aikaan, jolloin Klaus oli hänen tuttunsa, pöksyjen takapuolessa, hiukan toisella kakkaralla, noin markanlantin kokoinen reikä, josta paidan huippu aina pilkisteli ulkoilmaan. Ja joka viides minuutti paidan omistaja tuppasi vaistomaisesti paitaa takaisin sisään, sillä hänellä oli erikoinen taipumus piinalliseen järjestyksen pitoon. Hän oli vasta noin vuosi sitten joutunut tänne suurelta maatilalta Venäjän rajalta ja sentähden hän uskoi jokaista siistipukuista ihmistä parooniksi ja sivalsi heti hatun päästään, kun komeammat ajoneuvot kiitivät ohitse. Mutta sieltäpä hän oli tuonut myös erään tärkeän ominaisuuden, nimittäin ehdottoman kuuliaisuuden.

Kolmantena oli hento, kalpea miehen alku, kuorma-ajurin poika, joka seisattui aina kadunkulmauksissa tähystämään, näkyisikö jo hänen isänsä rattaat. Hän oli hyvin lukuhaluinen, mutta kovapäinen, ja ihaili Klaus Baasia suuresti siksi, että Klaus oli koulussa nokkela vastaamaan ja auttoi usein häntä. Ja hän pestausi kasakkasotniaan. Mutta aina kun hän näki isänsä rattaiden tulevan, hän heitti marssit ja nousi kylmästä, rämyisestä maaliskuun säästä huolimatta rattaille pienen pystykorvan rakin rinnalle, joka vahti isäntänsä kuormaa. Ja olipa hänen pitkällä, hartevalla isällään sellaisten kohtausten varalta vaunulaatikossa villajakku, joka pojan ympärille kierrettiin.

Niin, loistorykmentti se ei ollut. Mutta kaikella hyvät puolensa. Se totteli napisematta. Ja kun se marssiessaan äänekkäästi hälisi ja kokasteli, niin Klaus kulki vaieten edeltä kuin päämies ainakin ja lausui ajatuksensa lyhyesti ja niukkasanaisesti.

Kun he kerran sellaisella partioretkellä, tihkusateisena maaliskuun iltana tulivat hämärissä satamaan ja näkivät, kuulivat kaikki tarkalla poikasten silmällä ja korvalla, ja kun he ehtivät Braumwallille Rosenbrücke-sillan luo, jossa niihin aikoihin seisoskelee paljon yötyöhön haluavia, niin Klaus huomasi rautaista kaidetta vasten, erillään muista väenryhmistä, mustaverisen etelämaalaisen miehen, joka silmät terävinä tähysteli joen aukealle päin. Pojat väittelivät keskenään, olikohan tuo italialainen vai unkarilainen, ja tulivat uteliaina lähemmäksi. Mutta samassa he näkivät erään keltapartaisen miehen siistissä vaatteissa kulkevan muukalaisen ohi, ikäänkuin sattumalta niin läheltä että vaatteet hipaisivat toisiinsa. Melkein hiha koski hihaan, ja mies vilkaisi toiseen, ja jo oli keltaparralla kiiltävä pilli huulilla ja revolveri koholla. Mutta vieraan etelämaalaisen kädessä välähti terävä, kiiluva väkipuukko. Keltaparta vihelsi ja viittasi varoittavasti vasemmalla kädellään: "Puukko pois! Näethän, että olet kiinni!" Eräs poliisi juoksi avuksi, väkipuukko putosi helisten maahan. Ilmisaadun kasvot ja silmät, joka äsken olivat niin tiukasti tähystelleet joelle päin, olivat nyt veltot ja välinpitämättömät. Hän oli kuin pahan unen painajaisissa ja antoi panna raudat kalvosiinsa ja meni poliisien kanssa.

Pojat lähtivät Rödingsmarktin kautta kotiin päin. Rykmentti aprikoi ja arvaili, mitähän kamalaa tuo ulkomaalainen olikaan tehnyt; ja kasakat olivat hyvillään, kun hän nyt viimeinkin, ehkä paraasen aikaan, oli joutunut kiinni. Klaus asteli vaieten edeltä, mielikuvissaan vankia seuraten, sielu perin pohjin järkytettynä.

Kun he tulivat Grossneumarktille, seisoi siellä erään kapakan kulmalla katujätkiä ja junneja, ja eräs heistä, pitkä, kaunis mies, mutta jo vaatteista ja ulkomuodosta päättäen hyvin huonoilla jälillä, nyt hienossa hipperissä, alkoi puhella heidän kanssaan. Sehän on noiden kadun asukkaiden luonteen mukaista, he kun ovat itsekin jääneet lapsen tasolle. Kuorma-ajurin poika meni kapakkaan ja kertoi, mitä he olivat nähneet. Klaus pysyttelihe vielä taempana. Mutta mitäs ollakaan: kuinka lie käynyt, yhtäkkiä hän vaan sitten seisoi sisällä seinänvierellä ja kertoi junneille, jotka saartivat häntä uteliaana piirinä, miten tuo mustaverinen mies "Milanon kaupungin seutuvilta" oli pika vihassa murhannut erään kumppaninsa — viinipikarin ääressä, — Klaus oli joskus nähnyt kuvassa italialaisen viinituvan, — ja paennut samana yönä, hirmuista vauhtia Alppien yli, päivällä piilossa pysytellen, öillä vaeltaen, kunnes joutui tänne. Ja kuinka hän täällä oli sopinut erään kansalaisensa, jonkin matruusin kanssa, tänä iltana mennä laivaan ja sitten, — meren tuolle puolle, vapauteen! Mutta juuri viimeisessä silmänräpäyksessä — ystävän vene joelta jo läheni — Klaus oli sen nähnyt — tuli hirveä, kauhea onnettomuus: hänet tunnettiin, vangittiin…

Niin kertoi poika silmät palaen, käsillään vilkkaasti viittoen, koko sielullaan pakolaisen tunteissa.

Katuveijarit, ollen itse suuria lapsia, kohtelivat häntä kuin ainakin vertaistansa ja rupesivat väittelemään. Ja varsinkin se pitkä vaaleaverinen nauroi ja ilveili vastanäyttelijänä. Silloin kiihtyi Klaus ja ylentihe ylimalkaisiin, pikkuvanhan olettamuksiin ja ilmaisi lopuksi sen yksinkertaisen katsantokantansa, että maastaan paenneita karkulaisia ei saa vainota: paha omatunto ja koti-ikävähän rankaisee heitä jo tarpeeksi. Ja vahvikkeeksi hän lausui, että näistä asioista hän on paljon lukenut ja… niitä ajatellut enemmänkin… ja… ja… hm… hänkin oli jotakin kokenut — hoo — hän!