Niin soitettiin suuta hyvän aikaa ja vatvottiin asiaa pitkin ja poikin. Ja rykmentti katseli nyt suu auki, sanaakaan virkkamatta päämiestään, joka muuten oli niin vähäpuheinen. Viimein kehui se pitkä valkoverinen Klauta "oikein älykkääksi, kunnon veikoksi" ja kutsui häntä juhlallisesti, kättä lyöden ja hattua nostaen, kanssaan kallistamaan pikarin kuminaviinaa. — Silloin Klaus havahti ja sekautui, aristui ja sanoi, että hänen on mentävä kotiin. Ja pötki tiehensä.
Kotona hän oli hyvin hiljainen eikä hiiskunut sanaakaan koko seikkailusta. Ja juuri tänä iltana hänen oli ensi kertaa nukuttava taas samassa kamarissa ja samassa sängyssä, jossa hän oli nukkunut Loten kanssa. Nyt pyöriskeli pikku liinaharja Hanna hänen vieressään, kertoi, rupatteli hänelle vielä sievät tarinat päivän toimituksistaan ja nukahti. Klaus valvoi ja ajatteli: Kunpa nyt Lotte olisi tuossa, niin se sanoisi: kerro nyt jotakin… Ja silloin! Hän näki itsensä seisomassa kapakan seinää vasten. Ja valehtelemassa kuin mustalainen! Mitenkä ihmeellä!… Silmät päästään hänen sietäisi hävetä!… Mutta se häpeäminen ei ottanut oikein luonnistaakseen. Hän katseli ivallisesti pimeään… Nuijapäät souvarit… uskovatkin kaikkea hölynpölyä! Mutta hyvinpä hän niille vain oli väritellytkin! Aivan niin, oikein mestarillisesti! Eikä hän ollut tuntenut ollenkaan valehtelevansa. Hänestä oli ihan niinkuin juuri sillä tavalla olisi käynyt… No sehän on merkillistä! Siellä Heisterbergissä hän jo oli aina innostunut leikkiin niin, että hän todellakin luuli olevansa Venäjän keisari. Niin nytkin tätä kertoessaan… Eriskummallista! Mutta aivan vaaratonta se ei tainnut olla! Hänen täytyi olla vasta vähän paremmin varuillaan. Mitäs jos hänelle vielä yhtäkkiä kotona tai koulussa kimmahtaisi päähän, niin että hän alkaisi "horista honkiin"?!
Hän tuijotti yhteen paikkaan pimeyteen ja loikoi valveilla ja ajatteli ensi kertaa itseään ja tunsi noin kuin surun ja ylpeyden välillä: toiset toverit eivät siihen olisi pystyneet!
Niin välkähti ensi kerran tietoisuus omasta olennosta hänen sielussansa.
V.
Kun hän joku aika tämän tapahtuman jälkeen erään päivän iltapuolella tuli kotiin ja pujahti suoraa päätä perhehuoneesen, näki hän isän köllöttävän sängyllä ja nukkuvan. Hän meni ihmetellen takaisin keittiöön, ja kysyi äidiltä, joka istui ompelukoneen ääressä, minkätähden isä oli kotona? Äiti ei kohottanut päätään, ompeli vain ja tokaisi: "Isän kylkeen pistää."
"Luuletko, että hän paranee?" kysyi Klaus, jonka sydäntä heti suru vihlaisi.
Äiti rypisti otsaansa ja vastasi: "Mitäs hupsuja kyselet? Mistäs minä sen tiedän!"
Klaus palasi perhehuoneesen ja istahti tauluineen akkunan ääreen, jossa vielä hämärissä hiukan näki. Mutta kirjoittaessaan hän tuon tuostakin vilkaisi isään, joka nukkui häneen selin, kasvot seinään päin, ja voihkaisi silloin tällöin tuskallisesti. Voi jos isä nyt kuolee! Mutta hän oli aina ollut niin luja mies! Eihän nyt toki hänen laisensa. Klaus ainakaan ei ollut nähnyt eikä kuullut semmoisten kuolevan. Mutta jos se kuitenkin! Silloin tulisi kovat eteen. Silloin hänkään ei pääsisi opettajaksi.
Jonkun ajan päästä kääntyi isä huoneesen päin ja sanoi väsyneellä äänellä: "Kuulehan Klaus, oletkos nyt yhtään ajatellut, miksikä rupeisit?"