Eberhard-eno käveli edestakaisin ja pysähtyi vähä väliä, ja katseli epätoivoissaan nurkasta nurkkaan ja sanoi hädissänsä: "Rakas herra Baas, minulla on kyllä paitsi noita 60,000, jotka tiedätte olevan liikkeesen kiinnitettyinä, vielä 40,000 markkaa. Ette kai tarkoita, että minun täytyy kävellä Jungfernstiegillä paikatuin kyynärpäin ja rikkinäiset kengät jalassa, — jossa eräs esi-isäni käveli senaattorina!" Ja hän seisoi vaieten Klaus Baasin edessä ja katseli häntä anelevasti silmiin.
Emännöitsijä nykäisi silloin Klaus Baasia hiljaa hihasta ja osoitti teetarjotinta, jonka hän oli kantanut pöytään. Mutta Klaus Baas ei ollut niinä miehinään, vaan painautui yhä syvemmälle nojatuoliinsa, ikäänkuin osoittaakseen, että hän ei väisty, ja ampui totisilla silmillään yhä uhriinsa. "En tahdokaan teidän kaikkia 40,000", hän sanoi, "ainoastaan osan. Sitäpaitsi pyydän neuvomaan, kenen puoleen sitten kääntyisin."
Pieni hupaisa ukko pani nyt päänsä avuttomasti kallelleen ja sanoi: "Mistä minä tiedän. Mikä minä olen? Minä olen liikemiespiireissä ollut jo kolmekymmentä vuotta kuin kuollut, erottuani serkkuni liikkeestä! Minua ei tunne kukaan, minä en tunne ketään. Tämä on hirveää! Ja yhtäkkiä tulee ventovieras, joka on pari kolme tuntia tarkastanut liikettä ja tietää enemmän kuin minä! Kun isä vainajani tämän näkisi!…" Ja vanhus istahti ja painoi otsansa käsiinsä.
Klaus Baas istui ja vaani kylmästi, ja merkitsi hengessä jo muistiin 10,000; ja oli matkalla rahaa haalimaan. Silloin osuivat hänen miettivät silmänsä erikoisen näköiseen kaappiin, joka oli huoneessa: siinä oli monen monta matalaa laatikkoa, — ja nyt hänen päähänsä pisti: mitähän tuossa on? Ja samassa tuli vastaus: sinettikokoelma! Ja ivallisella äänellä kuin mies, joka rakastaa nykyhetken elämää ja sen täysverisyyttä ja maallista hyvää enemmän kuin muistoja, rakastaa koko nuoruutensa voimalla ja pyrkii elämään, hän silloin kysyi: "Ahah, kootaankos vielä sinettejä, herra Eschen?"
Pikku herra hätkähti ja vastasi heikolla äänellä: "Kyllä… herra Baas… Ja jos nyt ei muu auta… herra Baas! Olen tässä koko ajan, täällä ollessanne, kiduttanut itseäni:… minä voin näet koska tahansa saada kokoelmistani 12,000. Tässä samassa talossa alemmassa kerroksessa asuu muudan vanha eronsaanut eversti; hän muutti huomatakseni tänne ainoastaan vaanimaan tuota kokoelmaani."
Klaus Baas virkkoi nyt hengessään: 20,000!
Samassa ilmestyi emännöitsijä viereisestä huoneesta kynnykselle ja
pyysi herra Escheniä olemaan hyvän ja pistäytymään vähän sinne.
Eberhard-eno katsahti hämmästyneenä emännöitsijää ja meni, ja Klaus
Baas laski ja mietti ja aprikoi.
Vähän ajan päästä ukko palasi ja veti välioven hiljalleen kiinni — ikäänkuin minkä kanarialintusen häkin — ja heittäytyi nojatuoliinsa, nyt vähäsanaisempana, ikäänkuin kahden vaiheella. Mutta sitten hän sanoi hämillään ja epävarmana: "Emännöitsijäni teki erään ehdotuksen… hän ei sallisi minun mielellään myydä kokoelmiani; mutta tarjoo sen sijaan minulle koko pikku omaisuutensa, 15,000 markkaa… ja tuumii, tuumii… kun nyt kerran on oltu yksissä jo viisitoista vuotta…" Eno istui hetkisen hiljaa ja hieroskeli käsiänsä ja kallisti päätään olalta olalle; ja sanoi viimein: "Ja miksipä ei mentäisi naimisiin… sehän on kuitenkin sama asia!… Ja minä en ole muuten toiminut liikkeen hyväksi, minä olen vain nostanut korot. En mitään, en mitään… ole tehnyt H.C. Eschenin hyväksi!"
"Otamme siis nuo 15,000", sanoi Klaus Baas, "ja kokoelman lisäksi.
Mutta sitä emme saa myydä. Koetetaanpas, emmekö saisi sitä pantatuksi."
"Mutta jos se raha on hukkaan mennyttä!" huudahti silloin pikku herra ja pyöritteli tuskissaan päätänsä.