"Minkä arvoinen leski?" kysyi Klaus Baas.
"200-300,000… en niin tarkoin tiedä. Herra Baas, en mene takuusen, tokko häneltä saadaan yli 20,000."
"30,000!" sanoi Klaus Baas rohkaisevasti, nyykäyttäen päätänsä.
Sairas oli nyt melkeinpä terve ja lausui kirjoittaessaan sen toiveen, että hän ehkä jo huomenna jaksaa tulla konttoriin. "Ja, antaahan olla", hän sanoi vesissä silmin ja heltyneenä… "pälkähti vielä tässä päähäni. Jospa kirjoittaisin entiselle päällikölleni… ehkäpä hän… kun näkee minun pulani… olin viisitoista vuotta hänen liikkeensä palveluksessa… ja viisi pitkää vuotta niistä istuin ypöyksin kurjassa lautakojussa Jangtsen rannalla…"
Ja he päättivät vielä lähettää konttoriin sanan, että kirjanpitäjän olisi oltava siellä yli yön, ja laativat vastauksen Intiasta tulleesen sähkösanomaan. Ja sitten Klaus Baas meni.
Hän otti ajurin ja tuli Grindelhofiin, jossa osakkaan mainitsema vanha leski asui, komeassa huoneistossa ensimäisessä kerroksessa. Hän tapasi rouvan pelaamassa korttia hienon kiinalaisen pöydän ääressä, vanhahkon palvelijattarensa kanssa, joka ulkonäöstä päättäen ei ollut ikinä käynyt Holsteinia kauempana, niin suoraan Wedelin tai Quickbornin perukoista saapuneelta hän näytti. Vanha, laiha leskirouva, joka oli mustissa, otti kirjeen, ja kun hän luki sitä, palvelijatar nukahti tuolilleen. Klaus Baas tarkasteli sillaikaa jännityksessä rouvan laihoja, kellertäviä kasvoja ja hänen viisikertaisesti koltuskoituja käsiänsä; ja kun rouva sitten alkoi valitella ystävänsä pulaa, niin Klaus Baas kuvaili värikkäästi, mikä surkea onnettomuus osakasta uhkasi. Hän ei odottanut, että leski, joka viisikolmatta vuotta oli elänyt Shanghaissa pelkkäin kullanahnehtijain parissa, olisi antanut hänelle tuon pyydetyn 30,000:n shekin, niinkuin hän teki, sillä hän nousi pian ylös — silkkihameen kahahduksesta palvelija heräsi ja seurasi emäntäänsä — ja eteisessä rouva pani hatun päähänsä ja heitti vaipan hartioilleen — palvelija teki saman tempun, — ja Klaus Baas sai ajetuksi asian siihen suuntaan, että rouva meni ensin pankkiin ja sitten vasta ystävänsä luo, sillä kiire oli kova: pelkäsi näet että tuo arka osakas vielä alentaisi summan. Ja niin ollen Klaus Baas saattoi nyt jättää hyvästit.
Kun hän sitten taas ajoi raitiovaunussa, niin hän naurahti itsekseen rohkeuttansa ja ajatteli: Ken olisi eilen aavistanut mihin tänään pyrin!!… Nyt suoraan Eberhard-enon luo! Toivottavasti hän vielä muistaa, miten kauniisti me silloin kerran puhuimme Ditmarschin vaakunasta!
Hän tapasi enon, joka oli viime näkemästä paljon vanhentunut, nyt kuusikymmenvuotias ukko, — rauhattomasti kävelemässä vaatimattomassa asunnossaan. Hän oli unohtanut päivällisruokansa jäähtymään, ja hänen emännöitsijänsä, pieni, hento, yli viidenkymmenen vanha rouva, istui murheellisen näköisenä kahvikeittiön ääressä. Klaus Baas muistutteli vanhan enon mieleen nimensä ja sanoi tulleensa rouva Eschenin ja osakkaan puolesta; ja rykäisi merkitsevästi ja keskeytti puheensa, sillä emännöitsijähän oli huoneessa. Mutta silloin vanhus pyysi häntä jatkamaan vaan. "Me on oltu asuintovereita jo viisitoista vuotta", hän sanoi, ja hieroi käsiänsä ja seisoi Klaus Baasin edessä ja katsoi häntä hätääntyneenä. Klaus Baas selitti nyt, millä tolalla liikkeen asiat olivat ja mitä hän oli jo saanut aikaan. Emännöitsijä vei hiljaisin askelin edestaas tassutellen ruuat pöydältä.
Kun Klaus Baas lopetti, vetäisi Eberhard-eno raskaasti henkeään ja sanoi: "Luulette siis, että on vielä pelastuksen mahdollisuutta?"
"Jos huomenna voimme lyödä 140,000 puhdasta pöytään, niin uskomme kestävämme pahimman ohi. Yhdeksänkymmentä on minulla koottu! Ettekö tiedä ketään, joka ottaisi auttaakseen liikettä ja rouva Escheniä?"