"Kyllä, herra Baas… jos se enää mitä hyödyttää."
Klaus Baas hyvästeli ja meni ulos ja astui raitiovaunuun. Neljännestunnin päästä hän seisoi Eschenin asunnossa Mittelwegin varrella noiden tummain, kiiltäväin öljyväritaulujen keskellä. Rouva Eschen tuli itkettynein silmin sisään, hän oli nyt lihavahko, pyylevä vanhus. Hän tunsi heti Klaus Baasin ja kuunteli esitystä, katsellen suoraan häntä kasvoihin.
Kun Klaus Baas lopetti, alkoi rouva nyyhkyttää ja käveli maahan katsellen levottomasti edestakaisin ja huudahteli poikavainajansa nimeä, ikäänkuin rukoillen hänen neuvoansa tässä hädässä. Sitten hän ojensi Klaus Baasille kätensä ja suoristihe ja istahti häntä vastapäätä ja tunnusti, ettei hän tiennyt ketään, kehen turvautua: hänellä itsellään oli vielä, paitsi mitä oli liikkeesen kiinnitettynä, aivan vaatimaton yksityisomaisuus, mutta miesvainajan päätöksen mukaan hän tahtoi säilyttää sen nuorimmalle ja ainoalle tyttärellensä Sannalle. Gertrud oli näet kuollut. Hän oli eilen eno Eberhardin kanssa — muistihan Klaus Baas sen sinetinkokoojan — miettinyt kaikki pelastuksen mahdollisuudet, mutta turhaan. Hän oli käynyt osakkaan luona, mutta se oli niin ankarassa taudissa, ettei kyennyt mihinkään. Ja sitten hän näytti Klaus Baasille Intiasta liikkeelle tulleen sähkösanoman, jonka kirjanpitäjä samana aamuna oli kääntänyt ja lähettänyt hänelle. Se kuului: "Toimitan tänään pankkiin 20,000. Tarvittaessa Thaulerin puoleen." — 20,000 oli siis suoritettu, lisäksi hänen 40,000. Puuttui vielä 80,000.
Klaus Baas pyysi nyt rouvan selvittämään osakkaalle kirjeellä, mikä hän oli miehiään, voidakseen käyttää sitä hyväkseen hänen kanssaan puhellessaan: hän päätti näet vielä koettaa käydä hänen luonaan.
Kirjeen saatuaan hän kyseli hienosti, kuinka perhe muuten jaksoi ja missä kukin oli? Ja sai kuulla — äidin kyyneleet virtasivat taas, — että vanhin tytär Gertrud, jonka Klaus Baas oli tuntenut — oli monta vuotta sitten, lyhyen avio-onnen jälkeen, kuollut Meksikossa; nuorempi tytär Sanna, jonka Klaus Baas oli kerran sylissään kantanut toiseen huoneesen, oli ollut jo jonkun viikon Englannissa, eräiden tuttujen luona: ansaitsi toimeentulonsa saksankielen tunneilla. Eschen vainajan ijäkäs äiti — hänetkin oli Klaus Baas ennen nähnyt — eli vielä, ja vanhassa harhaluulossaan: hänen poikansa olivat muka matkoilla ja hyvässä voinnissa; mutta vanhus oli jo melkein yhdeksänkymmen-vuotias ja loppu saattoi koska tahansa tulla.
Klaus Baas kuunteli puolella korvalla kauniin, lempeän rouvan murheellista puhetta, ja lupasi palata vuorokauden kuluessa, ja meni.
Hän kiiruhti suoraa päätä osakkaan luo. Siellä palvelustyttö otti hänet vastaan ja sanoi, että herra on niin sairas, ettei kykene puhelemaan kenenkään kanssa; mutta Klaus Baas kyseli silloin pitkin ja poikin, mikä tauti häntä vaivasi ja oliko sairas itse pääsyn kieltänyt, sekä lähetti rouva Eschenin kirjeen hänelle. Tyttö tuli takaisin ja sanoi: "Herra on hyvin sairas, hän ei voi ottaa vastaan", mutta silloin Klaus Baas lykkäsi hänet syrjään ja tunkeusi omin luvin saliin ja pääsi puheisiin talon emännän kanssa, joka oli sangen murheissaan, ja pian sairasvuoteen ääreen.
Ja hän näki tuon vanhan, kaljupään herran olevan paremminkin pelästyksissään ja päästä pyörällä kuin sairaana; ja senvuoksi hän oli muka hyvin rauhallinen ja toivorikas ja sai hänet kuuntelemaan esitystään. Hän kertoi entisistä suhteistaan Eschenin liikkeesen ja Karl Escheniin ja käytettävinä olevista 60,000 markasta; ja sanoi puhelleensa jo Trimbornin ja Thaulerin kanssa: he olivat olleet kutakuinkin toivorikkaita. Ja hän onnistui sen verran, että potilas virkistyi hiukan ja kohosi kyynäspäilleen, ja uikutteli työskennelleensä viisitoista vuotta ahkerasti Brodersen & C:on konttorissa Shanghaissa ja Jangtsessa ja palanneensa kotiin aikomuksella elää loput ikänsä rauhassa, vaivalloisesti kootuilla 80,000 markallansa ja pienellä konttoritoimella ihanassa Hampurissa. Mutta silloin iski häneen kyntensä ylpeyden piru ja sai ikämiehenä vietellyksi rupeamaan H.C. Echenin liikkeesen, kun se oli vanha, hyvä nimi; ensin prokuristiksi ja sitten osakkaaksi. Ja sitten hänellä ei enää ollut rauhan hetkeä, sillä liike tuotti touhua yli hoitajain voimain. Ja nyt piti tulla kuin salama selvältä taivaalta tuo kauhea isku: hirvittävä rahan- ja luotonpuute. Suuret tavaramäärät oli jo tilattu ja laivoilla matkalla, toistaiseksi menekin toivotta. Päällikkö oli Intiassa, ja hän tässä, vuoteenomana!
Klaus Baas katkaisi pian valitusvirret ottamalla taskustaan muistikirjan ja merkitsemällä siihen maksueriä, nimiä ja päivämääriä; ja kyseli yhtä ja toista henkilöistä, ja tunnusteli ja teki varovasti ehdotuksia.
Potilas tuli iloisemmaksi, ja tahtoi jo hänkin muistikirjaansa, ja piti toista asiaa mahdottomana ja toista mahdollisena. Ja kun tahto valveutui, niin hän näki jo tarpeelliseksi puolustella itseään. "Katsokaas", hän alkoi ja vetäisi pitkän, keventävän huokauksen, — "minä olen ollut aina kunniallinen, uuttera työmies, ja olen sitä vieläkin, sen voin rehellisesti vakuuttaa. Ja on minulla käytännöllistä silmääkin ja jonkun verran yritteliäisyyttä; mutta minussa on kaksi vikaa: en luota seikkoihin, joita pidän itse oikeina, vaan tarvitsen miestä, joka ottaa huolekseen johdon ja edesvastuun niskoilleen. Ja toiseksi, minulla ei ole kykyä sommitella asioita yksityisesti ihmisten kanssa, — kaikkein vähimmin näin tulisessa pulmassa. Katsokaas nyt, kun te tulitte, tulin kohta rauhallisemmaksi! Teissä on jotakin… jotakin, mitä lie… rohkaisevaa! Jos uskallatte nuo 40 tuhattanne, niin tahdon minäkin yrittää osaltani, niin tukalaa kuin se onkin. Pistänpä teille lyhyen kirjeen, viette sen kohta eräälle entiselle naisystävälleni. Minä olin niinä Shanghain vuosina hänen miehensä ja hänen läheisiä tuttuja. Mies oli tarmokas ihminen ja kokosi siellä merkittävän omaisuuden, mutta kuoli sitten sinne. Leski palasi tänne Hampuriin. Uskon että hän auttaa."