Nyt kohosi vanhuksen katse jo varmempana ja hän kysyi: "Ja missä poikani Karl, sinun miehesi?"
"Hän on kuollut, kauan sitten, mummi!" vastasi miniä ja puhkesi itkuun.
Vanhus antoi nyt päänsä vaipua ja katseli ympärilleen ja hapuili vapisevilla käsillään, ja virkkoi jo hiljaisemmalla äänellä: "Sinullahan on neljä lasta?"
"Oli, mummi, mutta kaksi on jo kuollut… Gertrud lepää Meksikossa ja
Karl jäi Intiaan. Molemmat elossa-olevat matkalla."
Vanha rouva sulki luomensa ja lepäsi sitten hetkisen vaieten ja uupuneena. Ja sitten hän lausui valtavan rauhallisesti ja ylevästi, hyvin uupuneena: "Koska ne nyt kaikki ovat kuolleet, niin tahdon kuolla minäkin." Ja koetti tavoittaa tyttärensä kättä, mutta ei jaksanut enää. Ja nukahti, ja nukkui rauhallisesti, ja hengitys heikkeni, heikkeni — ja hän lepäsi liikkumatonna.
Silloin lähti Klaus Baas sieltä ja kulki aamuisen hämäriä katuja pitkin äitinsä luo.
Antje Baas istui jo täydessä työssä ompelusten keskellä lamppunsa ääressä, — hän oli nyt jo kuudennellakymmentä ja hänen tukkansa oli harmahtava; mutta yhtä jäykkä hän oli kuin muinoin hakiessaan hiilipihdit kourassa Klaus Baasia kotiin kirkkomaalta. Sinä päivänä, jolloin Klaus Baas oli lähtenyt pikkukaupungista, hän oli kirjoittanut äidille, millä tolalla hänen avioliittonsa oli ja millaiset hänen tulevaisuuden tuumansa. Antje Baas otti hänet nyt vastaan pilkan hymy huulilla. Niin hän oli kohdellut häntä aikamiehenä aina, siihen ärsytti nuo pojassa ilmenevät vanhat Baasien viat: hurja itseluottamus ja taivasten tavoittelu.
"Jaha, nyt sinä siis sait potkut sieltä? Johan minä sen arvasin", hän sanoi.
Klaus purskahti tuon vanhan virren kuullessaan nauruun ja sanoi: "Mutta sittenpä vasta minä olen jotakin kokenut! Ja olen ollut vaikka missä!"
"Ja saanut potkut joka paikasta", lisäsi Antje Baas. "Siksi tulet nyt minun luokseni."