"Eipäs! Kaikkialla otettu oikein lemmessä vastaan!" huudahti Klaus Baas. "Petterin luona… sitten erään… niin, sitäpä ei sovi sanoakaan!… kaikkialla suurenmoinen kestitys! Mutta eilispäivästä olen nukahtamatta työskennellyt H.C. Eschenin liikkeessä. Se oli huutavassa hukassa! Minä… minä sen pelastin! Ja nyt, äiti… nyt!!" Ja Klaus Baas istahti äitiä vastapäätä ja painoi nyrkkinsä hänen eteensä pöytään ja katsoi häntä tiukasti, valvonnasta tulehtunein, loimuvin silmin.
"Herra siunatkoon!" tokaisi Antje Baas kuivan pilkallisesti ja ihmeissään. "Juuri makaat nokka porossa! Jokos taas nostat nenäsi pystyyn?"
Klaus Baas katseli häntä puoliavoimin silmin: "Olen kulkenut riemukulussa näinä viimeisinä kolme kertaa neljänäkolmatta tuntina! Olen kokenut leikin ja toden, ylpeyden ja jalomielen, uskollisuuden, alttiuden ja itsekkyyden, olen levännyt pulskan tytön häävuoteella ja seissut vanhan vaimon kuolinvuoteella, kokenut kaikki kirjavat, äiti! Minä olen isääni, äiti: hyvä ja elämäniloinen kuin hän, ja sinua, äiti: kova kuin rauta, vallanhimoinen, työstä vimmapäinen! Kaikki, mitä on veressäni, olen nyt näyttänyt, olen antanut loistaa, häikäistä! Niin täytyy tehdä äiti, muuten ei mitään saavuta! Ken ei osaa puhaltaa omaan pilliinsä, kuinka hän saa tanssijoita muista?"
Antje Baas katseli puhujaa nyt ankarin, melkein vihaisin silmin ja huudahti: "Kuinka voit puhua noin, ja ilosta teiskua, — tulet juuri kuolinvuoteen äärestä!"
Kylmästi ja tylysti vastasi Klaus Baas: "Mitä kuuluu se minuun, äiti? En ollut siellä vainajan vuoksi, vaan itseni. Omaksi hyväkseni!… Mitä liikuttaa kuolleet minua!"
"Vai niin!" hengähti Antje Baas raskaasti. "Mitä liikuttaa kuolleet sinua. Minä… minä ajattelen heitä yötä, päivää!" Ja yhtäkkiä hän painoi kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun; mutta pian hän taas oikaisihe ja kehoitti Klaus Baasia menemään nukkumaan.
Klaus Baas silitteli nyt hänen harmaata päätänsä ja sanoi hiljaisemmalla, mutta lujalla äänellä: "Hyvää yötä nyt, äiti… Minä olen niin väsynyt." Ja hoippuvin, epätasaisin askelin hän poistui huoneesta.
XXI.
Tehtävä, johon hän oli ryhtynyt, ei ollut helppo. Joskus hän jo ajatteli, ettei se onnistuisikaan. Pulmallisia olivat kirjeet, joita lähetettiin Intiaan ja joissa selvästi ja kuitenkin varovasti ilmoitettiin, kuinka kireällä asiat oli olleet, miten toivottomalta liikkeen pystyssä pysyminen kaikista oli näyttänyt ja miten se nyt toistaiseksi oli pelastettu, ei ainoastaan omaisuus, mutta, tarpeen tullen puhuen tai vaieten, myös liikkeen arvo. Ja raskaita olivat ne hetket, jolloin hän sai vastauksen: oli ryhdyttävä uudestaan selvittämään milloin mitäkin seikkaa ja pysyttävä itse muka syrjässä, kuitenkin tietoisena omasta tarkoituksestaan ja työstä.
Monessa suhteessa oli H.C. Eschenin liike näinä viimeisinä kuutena vuonna tullut hänelle vieraaksikin; paljon oli muuttunut tai uutta ilmestynyt. Hänen täytyi useasti kysellä ja udella muilta, ja työskennellä paljon enemmän kuin muut, ja hänen työnsä oli hitaanlaista. Viikkoja vieri, ennenkuin hän tunsi toimen perinpohjin ja hallitsi sen. Osakas tuli araksi ja haluttomaksi ja kivulloiseksi eikä monena päivänä edes käynyt konttorissa.