Ne olivat tukalia kuukausia. Monasti paloi tuli konttorihuoneistossa Katherinenstrassen varrella aina yömyöhään, ja vuoteellaankaan Klaus Baas ei ollut saada unta, kovalla vuoteellaan, jonka hän oli teettänyt näytehuoneeseen: hänestä tuntui varmalta, että hän nyt oli tuhonnut ei ainoastaan vähäpätöisen omaisuutensa, vaan myös liikemiesarvonsa ja tulevaisuutensakin. Sellaisilla hetkillä hän nurkui katkerasti kohtaloaan. Eikö jo hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ollut kymmenen kertaa vaivalloisempi kuin varakkaiden lasten? Eikö hän ollut tahtonut auttaa ystävävainajansa äitiä? Ja nyt: haaksirikko?
Mutta huomenna hän jo uurasti yhtä älykkäänä ja sitkeänä ja pelastui jokapäiväisistä pulmista; ja hän kirjoitteli Intiaan tyyniä ja hyvin varmoja ja samalla varovaisia ehdotuksia saadakseen Arthur Eschenin jäämään sinne pitemmäksi aikaa; ja osakkaalle hän sanoi: "Ette taas näytä oikein terveeltä! Menkäähän nyt kävelemään vaan." Ja koetti irroittaa häntä liikkeestä ja samalla saada hänestä kannattajan.
Väliin hän meni rouva Eschenin luo tekemään asioista selkoa. Mielellään hän olisi viettänyt jokaisen joutohetkensä siinä tutuilla öljykuvilla koristetussa salissa, pakinoiden yksinäisen rouvan kanssa, jonka päässä oli niin paljon tervettä ja voimakasta elämänviisautta; mutta hän ajatteli, että parasta on pysyä loitommalla vielä. Ja hän tuli säännöllisesti vain kerta viikossa sinne, ja oli rouvaa kohtaan hyvin kunnioittava, rehellisestä sydämestänsä, ja se näyttikin Baasissa aina varsin edulliselta. Hänet otettiin joka kerta ystävällisesti vastaan, ja rouva keskusteli hänen kanssaan firman tilasta ja pojan ja miniän kotiin tulosta, omaisista, jotka olivat kuolleet, ja omasta nuoruudestaan. Vähitellen hän tuli tuttavalliseksikin ja mieltyi Klaus Baasin miehekkyyteen ja älykkään hillittyyn sävyyn ja kävi noutamassa rakkaittensa valokuvat hänelle näyttääkseen. Tytärten valokuva kädessä, — Gertrud oli siinä kaksitoista- ja Sanna kuusivuotiaana, — kertoi Klaus Baas sitten lapsuudestaan ja pensselinpesu-ajasta: miten Gertrud oli pannut jalkansa hänen niskalleen ja kuinka hän oli lämmittänyt pikku Sannalle maitopulloa. Rouva hymyili ja katsoi silmät vesissä vuorotellen kuvaa ja Klaus Baasia, ja muisti sitten tytärtensä hänestä kertoneen; ja hän nousi ylös ja meni hakemaan valokuvan, jonka Sanna oli nykyisestä paikastaan lähettänyt. Ja äiti kiitteli tyttären suoraa, tervettä luonnetta: "Hiukan pikkuviisas hän on kyllä, niinkuin kaikki lapseni. Se johtuu siitä, että olen pitänyt niitä sangen varhain uskottuinani! Mutta mihinkä olisin minä poloinen joutunutkaan, jollen niin olisi tehnyt!" Klaus Baas heltyi noita kapeita, pieniä kasvoja katsellessaan, noita teräviä, kirkkaita silmiä, joista loisti samalla tuli ja suuri äly, ja suun vahvoja juonteita. Ja vitkaillen hän ojensi kuvan jälleen äidille ja sanoi: "Hän tulee yhä enemmän äitiinsä." Käsittämättömän ajatusyhtymän kautta hän johtui samassa puhumaan entisistä vuosistansa ja kertoi harvakseen avioliitostaan.
Poismennessään hän oli kyllä hyvillään, kun rouva Eschen oli hänelle ollut niin ystävällinen, mutta usein häntä kuitenkin kiusasi yhä ajatus, ettei vallasnainen sittenkään ollut hänelle kyllin ystävällinen eikä pitänyt häntä suinkaan vertaisenansa: sen hän luuli huomanneensa kerran, kun eräs rouvan tuttu nuori mies kävi siellä samaan aikaan kuin hänkin. Tuon nuoren, joustavan vieraan kanssa, joka jutteli niin hauskasti monista yhteisistä tutuista ja kyseli kursailematta, kuinka "Sanna", hänen lapsuuden toverinsa, voi, äiti seurusteli paljon luontevammin ja luottavammin kuin hänen. Ja synkän tympeänä ja sisu kuohuen Klaus Baas hautoi tätä ajatusta ja lopuksi hänen iski päähänsä: kuinkahan rouva Eschen sitten ällistyisikään, jos minä tohtisin pyytää Sannan kättä! Ja entä veli sitten — ja hänen hieno rouvansa! Omasta puolestaan hän kyllä pärjäisi tytön silmissä, sen hän tiesi! Sannan kasvot… ja nuo terävät, kimaltavat silmät… ja niinkuin Klaus Baas hänet muisti: elinvoimainen, rauhallinen, omapäinen… varmaan hän oli oikea nainen… ja hän… hän oli mies! Ja tiesi, mitä nainen rakasti! Sen huomaisi Sanna varmaan… Kaunis hän oli ja terve!… Mutta mitäpä se auttaa: minun täytyy kärsiä lapsuuteni tähden, siksi etten ole "perheestä."
Ja eräänä sumuisena joulukuun päivänä tuli Arthur Eschen rouvineen
Intiasta.
Tuo hieno ja heikonlainen herra, joka puheenparsissa ja liikkeissä oli muka englantilaisen kylmä ja verkkainen, enemmän kuin oli hänen luonteensa mukaistakaan, ei tiennyt miten kohdella Klaus Baasia, rotevaa ja asiallista ja varovaisen rauhallista ja rehevää tulokasta, joka oli pelastanut hänen omaisuutensa ja kunniansa, kun jo koko suku menetti mielenmalttinsa ja kun hän itse, suurimman edesvastuun alainen, oli matkustanut huolettomasti ja vaikeuksia arvaamatta ulkomaille. Hän sanoi Klaus Baasille kohtalaisen ystävällisesti, että hän oli nyt merkillisen sattuman kautta jo toisen kerran joutunut näyttelemään hänen sukunsa kohtaloissa merkillistä osaa, ja puhui sitten Klaus Baasin työn liikepuolesta, joka "ei ollut vailla vaikeuksiakaan." Ja ehdotti hänelle toistaiseksi sopimusta, jonka mukaan Klaus Baas saisi, paitsi pientä vakinaista palkkaa, suhteellisen osan voitosta ja kelpo koron sijoittamastaan omaisuudesta. Prokurasta ei vielä ollut puhetta. Sopimus vivahti aivan väliaikaiselle; mutta Klaus Baasista oli viisainta myöntyä siihen toistaiseksi sellaisenaan.
Päällikön tulo lisäsi suuresti töitä. Ilmeni, että hän oli työskennellyt straiteilla ahkerasti. Alkuajoista, jotka hän oli viettänyt Singaporessa, ei ollut tosin paljoa tulosta; mutta se paha sähkösanoma, joka oli sommiteltu ja lähetetty maaliskuun 7:ntenä päivänä, oli herättänyt hänessä koko synnynnäisen maailmanmiehen vaiston ja kauppiastarmon. Hän oli huomannut, että paitsi kaikellaisten tehdastavarain kysyntää, joita kauppahuone oli siihen saakka itämaille välittänyt, myös metallin kysyntä oli siellä viime aikoina kasvanut, tarjoten hyviä keinottelutilaisuuksia. Oli sitä paitsi koetettava vielä yritystä, jota Eschen senior oli jo aikaisemmin menestyksellä aloitellut: nimittäin sikäläisten raaka-aineiden, tinan, kuparin ja ryytien, tuontia kotimaahan. Eräiden Singaporessa oleskelevain asiamiesten kautta saatiin tämän tarkoituksen toteuttamiseksi solmituksi uudet sopimukset.
Niissä touhuissa meni talvi; osakas oli sairaalloinen, hänen luistaan ei viimekeväinen pelästys ottanut erotakseen, ja ikäänkuin sopien Klaus Baasin kanssa hän vetäysi yhä syrjemmälle työstä ja neuvotteluista. Klaus Baas istui nyt sairaan kompuksen pöydän ääressä, joka oli päätoimiston oven pielessä, varovaisena ja hillittynä sanoissa ja teoissa, ja aprikoi, pysyisikö hän nyt tosiaan tässä vai saisiko lähtöpassit ja koreat kiitokset heti kun Arthur Eschen oli päässyt liikkeestä selville ja hommannut rahaa ja uuden miehen, niin että tulokas voi omaisuuksineen ja sangen kohtuullisine palkkioineen poistua. Silloin hän olisi kiipelissä! Hän oli jo kahdenneljättä ikäinen ja — suistuapa silloin pois tältä elämän uralta: silloin ei olisi hyvät edessä! Olisi silloin hankittava Arthur Eschenin suosituksilla jokin liikejohtajan toimi tai kirjanpitäjän paikka tai etsittävä itse osakas ja perustettava vähillä varoilla ja vähällä luotolla oma pieni liike.
Hänet kutsuttiin kaksi kertaa talven kuluessa Harvestehudeen,[84] Arthur Eschenin hienoon kotiin, ja hänet otettiin kohteliaasti vastaan ja herra taputti häntä ystävällisesti olalle ja esitti hänet muille vieraille herra Baasina, "joka matkalla ollessamme asettui sijaiseksemme." Klaus Baas huomasi, ettei rouva pitänyt häntä juuri tavallista kirjanpitäjää kummempana: hän oli vain ollut paikan puutteessa ja käytti hyväkseen tilaisuutta. Ja nyt häntä oli pakko kunnioittaa pitokutsuilla! Ja hän huomasi, että Arthur Eschenin rouva koetti saavuttaa erään vieraan herran suosiota, joka kuului haluavan ruveta suurellaisella pääomalla osakkaaksi johonkin edulliseen liikeyritykseen.
Silloin hän tuli usein alakuloisena äidin luo, joka vielä omalla tavallaan nöyryytteli häntä. "Oletpa tainnut taas istua omilla pöksyilläsi tuleen", hän sanoi ja naurahti pilkallisesti, vaikka hänen naurussaan oli tosin jo, kuta vanhemmaksi hän tuli, mukavaa veitikkamaisuutta. "Aina on sinulla porsas pussiin menossa, mutta sitten luiskahtaa kärsä kädestä. Niin kävi silloin kun sinä läksit kuutilta St. Pauliin, ja kun menit kotipuoleen kihlaamaan Suse Garbensia, ja kun palasit Intiasta ja viime vuonna kun tulit tänne. Ja niin sinulle käy nytkin!"