Ja äiti katsoi häntä harmailla, kylmillä silmillään halveksuen, aivan kuin nähden hänet jo kerjäläisenä. Mutta silloin alkoi poika kerskua ja vannoskella: "Enkö muka ole tehnyt jo tarpeeksi, minä? Jos tahdon niin voin ostaa vaikka tilan Heisterbergistä! Onko ollut yhtään Baasia, jolla on ollut kahdenneljättävuotiaana sellaista omaisuutta ja joka on ylimalkaan kohonnut näin korkealle? Minä… Kyllä minä vielä"…
"Kyllä sinä… Senaattori sinusta tulee!" sanoi äiti ja nyykäytti kylmästi päätänsä.
Silloin Klaus Baas purskahti nauruun ja meni äidin luo ja silitteli hänen poskeaan ja tuli kehumisestaan hyvälle tuulelle. Vaaleatukkainen Hanna istui vihkojansa korjaamassa ja katsoi ihmetellen ja hymyillen noita kahta merkillistä ihmistä, joiden keskinäinen rakkaus ilmeni niin omituisella tavalla.
Mutta iltaisin vuoteessaan aprikoi Klaus Baas taas huolissaan, minkä keinon hän keksisi, ettei tulisi selvältä radalta suistetuksi, kun oli kerran sille päässyt. Eschenin nuori rouva oli hänen vastustajansa, se oli päivän selvää. Ja Arthur Eschen oli hienolle vaimollensa melkein kaikessa alamainen. Marianne Eschen, vanha rouva, oli kyllä suosiollinen häntä kohtaan, mutta ei ollut takeita, riittikö sitä suosiota niin paljon, että hän olisi huolinut Klaus Baasin pikku pääomineen ja työkykyineen liikkeen osakkaaksi, koska liike nyt tarvitsi lujaa työvoimaa: Arthur Eschenin into ei näet ollut sitkeää ja alkoi jo Hampurin seurahyörinässä lamautua. Ja vaikkapa vanha rouva olisi halunnutkin, niin hän ei voisi mitään, jos poika tekisi tenän. Sellainen oli nyt asian laita! Se oli huono! Kuinka se korjata? Mitä oli tehtävä?… Ja siihen pulmaan jouduttuaan hänen mieleensä muistuivat Sanna Eschenin älykkäät silmät: niitä hän sai ihailla vähä väliä kuvasta, joka oli vanhan rouva Eschenin salissa, sohvapöydällä tuttujen öljyväritaulujen alla. Ne silmät katselivat niin selvinä ja voimakkaina, ikäänkuin sanoakseen: Minä kyllä tiedän, mitä tahdon! Mutta mitä hän tahtoi? Sellainen viisas ja vakava, kolmenkolmatta ikäinen tyttö… kai hänelle oli jo tehty useitakin tarjouksia… Mutta hän ei ollut tavannut vielä yhtäkään oikeaa miestä: älykästä ja voimakasta, häntä itseään ylempää… Sitä miestä hän odotti, kirkkaan tyynesti, mutta samalla kärsimättömästi.
Kun hän sitten kerran lauantaina kello viiden tienoissa istui tapansa mukaan rouva Eschenin salissa ja kysäisi sattumoisin Sanna-neidistä, niin toi rouva hänelle hymyillen kirjeen, jonka oli saanut edellisenä päivänä tyttäreltänsä. Sanna neiti kirjoitti siinä voimakkaalla, vapaalla käsialalla, jollaista sen ajan tytöt alkoivat käyttää, — silloin he juuri saivat enemmän liikuntavapautta, joten monistakin heistä kehittyi jo nuorina persoonallisuuksia, — kirjoitti suoraan ja selvästi ja tuoreesti minkä mistäkin, mitä oli uudessa maassa nähnyt ja kuullut. Ja kirjoitti olevansa sanomattoman hyvillään kun jo kuukauden päästä pääsee rakkaan äiti kultansa luokse. Ja hän oli pistänyt lopuksi: "Ja mitä kuuluu sitten sille sinun Klaus Hinrich Baasillesi? Kummallista, mitä ihmisestä voi tullakaan! Onko sillä yhä se myyränkarvainen pää? Se oli hänessä ainoaa mainittavaa!"
Klaus Baas nauroi niin että hänen kasvonsa säteilivät ilosta ja sanoi: "Onpa se uskalikko! Pitääpä opettaa häntä hiukan itseäni kunnioittamaan."
"Minä luulen, että hän kunnioittaa tarpeeksi", sanoi äiti. "Siksi hän pilkkaa."
"Pyytäisin teitä", jatkoi Klaus Baas, "muuten lähettämään hänelle terveisiä, mutta koska hän on niin epäkohtelias, niin — sanokaa se hänelle, olkaa hyvä."
— Sanna Eschen oli tulossa Englannista kotiin ja ajatteli häntä! Sanna
Eschenissä oli apu!
Ja Klaus Baas oli nyt hyvin varovainen ja ovela, joten Arthur ja hänen suhteensa pysyi entisellään. Päivät matelivat hitaasti. Aamusta iltaan oli työtä, ja illalla Klaus Baas käveli hiljaisesti kotiin, usein pitkiä kiertoteitä Lombards-sillan kautta, ja ajatteli tulevaisuuttaan. Ja ollen lujatahtoinen, omapäinen mies hän nyt, kun huomasi, etteivät inhimilliset voimat enää jaksaneet häntä tarpeeksi kiidättää, valjasti sen enemmän asiaa ajattelematta ja aivan naivisti aisoihin itse taivaan vallat ja hetken sattuman: sillä yhä enemmän hän tuli vakuutetuksi, että Sanna Eschen oli luotu juuri häntä varten, tuli häntä varten kotiin, vain pelastamaan häntä! Niin että hänen elämänsä juoksisi onnellisesti, jopa oivallisesti selvää rataansa. Ja se oli rata se!