Kun hän kerrankin sillä tavalla mietiskellen ja uneksien kulki kotiinsa, niin hänet herätettiin yhtäkkiä: hän kulki Wexstrassea ja aikoi juuri nostaa jalkansa kodin portaalle, kun hänen edessään seisoi Kalli Dau. Hän oli tullut heiltä.
He eivät olleet nähneet toisiaan kuuteen vuoteen eivätkä kuulleet toisistaan mitään. Kalli Dau oli lähtenyt valmiina perämiehenä Kiinan vesille ja oli silloin tällöin vain lähettänyt postikortin Hannalle, ja Hanna oli niihin vastannut. Perämies oli kirjoitellut jotakuinkin tähän tapaan: oli juuri tullut laivalta kaupunkiin ja oli pistäytynyt siihen tai siihen ravintolaan, ja istuskeli nyt siellä, ja oli ikävä; ja oli sattunut siinä katselemaan maisemakortteja ja ajatteli, että pitäisipä antaa itsestään jotakin tietoa. Ja sitten hän kyseli, miten Hanna ja hänen äitinsä ja veli Klaus voivat; ja pisti alkuaikoina alle "toinen", sitten "ensimäinen perämies." Nyt hän oli jo vuoden ajan merkinnyt; "Karl Dau, merikapteeni, höyrylaiva Amoy." Hanna oli silloin vastannut: että ne pitkäpyrstöt olivat yhä hänen kamarinsa nurkassa ja että he voivat hyvin; vanhin veikko oli Holsteinissa maaseutukaupungissa lankkuja ja lautoja myymässä; ja merkitsi alle siistillä opettajattaren käsialalla: Hanna Baas, kuudennen kansakoulun opettajatar.
Nyt tarttuivat ystävykset iloissaan toistensa olkapäihin ja pudistelivat lujasti toisiaan ja kehuivat toinen toistaan pulskan näköisiksi; ja sitten tahtoi Klaus Baas viedä vanhan tutun takaisin luokseen; mutta Kalli Dau ei lähtenyt. Hän tuli yhtäkkiä tuskastuneen ja nolon näköiseksi ja sanoi: "Minä toin tänne laivan korjattavaksi ja luulin saavani olla täällä parisen kuukautta. Mutta eilen ilmoittivatkin konttorista, että ne antavat minulle ihko uuden laivan: se on jo lastattu ja lähtee ensi pyhänä. Ja tietysti minun täytyy suostua. Ensi sunnuntaina lähden siis jälleen itään. Mutta minua kiusaa eräs asia. Tiedäthän, minulla ei ole täällä enää sisaruksia, vaan äiti kyllä. Minä näinkin hänet jo, mutta en mennyt puheille." Ja laihanlainen ruskea merikapteeni silmäili tiukoilla silmillään ylös ja alas katua, ikäänkuin tietä ja neuvoa etsien.
Silloin sanoi Klaus Baas: "Jos suvaitset, Kalli, niin lähdenhän minä mukaan."
Kalli Dau ei vastannut, ja he lähtivät rinnakkain menemään Jungfernstiegille päin; kun he nousivat Bergstrassea ja tulivat kahden tunnetun suuren kukkakaupan luo — kello oli jo seitsemän seutuvilla ja ilta ihana, kaduilla paljon väkeä — kopaisi Kalli Dau yhtäkkiä ystäväänsä käsipuolesta ja osoitti kadun toiselle puolelle, jossa nyt on Commeterin rakennus, ja sanoi: "Katso tuolla!…"
Klaus Baas katsoi ja tunsi nyt heti Kalli Daun äidin: muisti nähneensä hänet jo kerran ennenkin kulkiessaan tätä katua ja ihmetelleensä ajatuksissaan, miksi tuo nainen näytti niin tutulta. Hänellä oli kukkaskori kyynärkoukussa, ja muuten hän oli jo vanha ja ryppyinen, mutta yhä paistoi yllä korea pusero ja yhä pyörähteli pää yhtä levottomasti kuin ennen. Hän ojenteli ohikulkijoille kukkakimppuja ja tyrkytteli varmaankin liian sopimattomasti, koskapa kävelijät häntä silloin tällöin katsoivat hyvin oudoksuen ja kärttyisesti. Hyvän aikaa seisoivat ystävykset siinä ja katselivat muijaa kadun toisella puolla. Mutta sitten tähysteli muori katua ylös ja alas, ja kun paras kävelijä-joukko näytti hälvenneen, lopetti kauppansa ja pisti kukat kädestään koriin toisten joukkoon, ja pani kannen kiinni ja lähti itsekseen supisten ja hoippuen kulkemaan Bergstrassen yläkulmalle. Ja toverukset seurasivat vaieten jälestä.
He tulivat Fischmarktille ja laskeusivat sieltä Brandswieteä myöten alas. Lähellä Dovenfleetia muori pujahti erääsen kellarikapakkaan, joita siellä on sangen lukuisasti. Uutimettomien akkunain läpi näkivät miehet hänen menevän soikean ja savuisen kapakan läpi, jossa oli paljon väkeä, aina perälle tiskipenkille ja istahtavan pöydän ääreen peräsoppeen.
Hekin laskeusivat nyt sisään ja asettuivat aivan oven pieleen ja tilasivat pukin olutta. Heidän vieressään istui kaksi keltanaamaista malaiji-matruusia, punaiset fetsit päässä: koettivat hirveällä engelskalla toimittaa muhevalle kapakka-akalle asiansa. Klaus Baas sukasi silloin malaijiksi siihen väliin, ja ilosta irvistelevät viirunaamat sanoivat silloin haluavansa riissiä ja curryä[85] sekä pikarin paloviinaa. — Kapakan holvin alla istui työläisiä höyryhaminasta vaikka minkämoisia: proomunsoutajia ja lastinkantajia ja sijoittajia. Tiskin luona räyhäsi pöytäkunta humalaisia lastaajia: kortit läiskyivät ja suut porisivat. Kaikki vieraat olivat alempaa rahvasta. Kapteeni Kalli Dau katseli vaieten kapakan sauhuihin, katseli pitkään ja miettivästi pientä kyyryselkäistä äitiä, joka istui tiskipenkillä.
Silloin Klaus Baas nousi ja meni vierasparven läpi tiskin luo ja istahti eukkoa vastapäätä pöydän ääreen.
Muori nosti katseensa viinapikarista ja säpsähti kun näki hienon, komean herran edessään. Mutta sitten hän kohotti pikarinsa ja maistoi ja hymyili kiverästi ja maiskutteli suutaan.