"Satuin näkemään teidät täällä", sanoi Klaus Baas tuttavallisesti. "Me oltiin tuttuja ennen, pikku poikana, kun asuin Rademachersgangin varrella. Missä teidän poikanne nyt on?… Eikös se ollut Kalli nimeltään?"
Muija nyykäytti päätänsä visusti ja supatti ikäänkuin mitä salaisuutta: "Hyvä poika! Kerrassa hyvä!" Ja hymyili sitten itsekseen ja sanoi: "Hän lähettää joka kuukausi viisikymmentä markkaa, jokainen herran kuu! Sillä saan ruuan ja yösijan tuolla ylhäällä. Mutta eihän ihminen elä ainoastaan sillä, vaan pitää saada pikkusen puhdasta!" Ja räpsähytellen ovelasti silmiänsä hän osoitti viinapikaria. "Sentähden minä myyn kukkia."
"Ja missäs toiset lapset ovat?" kysyi Klaus Baas.
Mummo pyöritti päätänsä. "En tiedä, herra kulta." Ja tuijotti eteensä kuin muistiaan herätellen. "Toinen poika kuoli kuudentoista vanhana… Muut… en tiedä… Amerikassa tainnevat olla, en tiedä."
"Ettekö tahtoisi tavata poikaanne Kallia, matami?"
Mutta silloin laski muori pelästyneenä laihan kätensä hänen ranteelleen ja painautui harmain päin häntä lähemmäksi ja supatti silmät pyöreinä, ikäänkuin peläten pojan olevan lähistöllä: "En! En minä! En minä! En ole sanonut kellekään täällä kuka minä olen. Täällä käy usein eräs Kiinassa-kävijä. Sepäs vasta olisi, jos hän saisi tietää, että hänen vanha äitiparkansa ryyppii ja myö kukkia. Hän on nyt merikapteeni! Kapteeni Kalli Dau! Kuulkaa: minä olen aina sellaisessa tuskassa kun seison tuolla kadun kulmissa, ajattelen: nyt hän juuri tulee ja sanoo: Mitä… oletko sinä tässä? Älkää nyt vaan kirjoittako hänelle, hyvä herra kulta, että minä olin täällä!" Ja muori hymyili jälleen tuttavallisesti: "Minulla on kyllä tuolla yösija. Mutta aina kun tulen iltasella kotiin, istuskelen pari tuntia täällä ja maistelen kuminaa."
Klaus Baas nousi ja meni toverinsa luo, sanoi: "Sitä se on mitä on: minkäpä sille voi. Parasta on sekä hänelle että sinulle, ettette enää tapaa toisianne."
Kalli Dau nousi ja läksi. Ja Klaus Baas seurasi häntä.
He astelivat hyvän aikaa vaieten ja loittonivat Wexstrasselle päin. Ja kun he tulivat Ellerntornbrückelle, niin Kalli Dau kohotti päätänsä ja silmäili ympäristöä: oikealla punertelivat Alsterin kadut ilta-auringossa, ja vasemmalla nousi mahtavana, kauniina ja kuin tuskalle kivettyneenä Michaelin torni. "Olen aina pitänyt paljon Hampurista", virkkoi Kalli Dau, "mutta nyt tuntuu kuin äiti pilkistelisi joka kulmalta ja nousisi eteen joka kapakan ovesta."
Klaus Baas ei voinut lohduttaa paremmin kuin vakuuttamalla: "Kyllä se pian loppuu, Kalli, hän on jo niin vanha. Lupaan silloin tällöin katsastaa häntä, ja jos hän sairastuu, niin hänen ei tarvitse olla hoidon puutteessa."