Klaus Baas naureskeli ja he nousivat ylös kotiportaita.
Kun he olivat tulleet sisään, niin Klaus Baas osoitti Hannan pienen kamarin ovea, hämärän pihan puolella. Oven takaa kuului nyt hiljaista laulun hyräilyä. "Tuntuupa olevan hyvällä tuulella", tokaisi veikko, "kävelyt kanssasi eivät ole ainakaan ikävystyttäneet häntä."
Kalli Dau koputti nyt oveen, jolloin kajahti iloinen: sisään! "Mutta, jos tuletkin mukaan", sanoi Kalli Dau, ja he astuivat siis kaksin kamariin.
Hannan edessä pöydällä oli iso pinkka ainevihkoja, jotka hän oli jo korjannut; ja nyt hän levähti kädet helmassa. Hän oli sievä ja muheva ja hänellä oli isän lempeät, hyvät silmät. Ja tavattomassa siisteydessä, joka ominaisuus oli saanut hänet silloin ennen ihailemaan sitä nokikolariakin, hän oli aivan sievän nimensä arvoinen: Hanna Baas.
"Jaha, vai täällä sinä oleksit?" sanoi Kalli Dau ja pudisti hänen kättään ja istahti tuolille. "Ja tuollahan nuo onkin nuo papukaijat!" Sitten hän otti pinosta päällimäisen vihkon ja käänteli ja katseli sitä ja tokaisi: "Minkäpäs annoit aineen? Majuri von Tellheim?…[86] en tunne miestä…" Ja hän heittäysi mukavasti selkäkenoon ja jatkoi: "Kyllä minä ennen aikaan tunsin jonkin Tellheimin — tai Telleinin — silleen, tälleen. Hän oli ensimäisenä perämiehenä Neptunolla kun minä olin samalla laivalla toisena. Me kulettiin vain seitsemän nupin nopeudella, ja oli mahdoton helle; mutta silloinhan sitä tyytyy vaikka mihin. Olen minäkin nähnyt jo sitä ja tätä, ja liikkuuhan tuo kieleni, mutta häneen nähden minä olin vain kepulipoika. Kerrankin hän kehui olleensa perämiehenä vanhalla fortepiaanolla, joka kulki Hongkongista Kalkuttaan. Tuon saman rännälin miehistössä oli muun muassa eräs hindu, oikein sitä hyvää vanhankansan kuosia, Intian sydänmaalta. Hän teki jossakin satamassa, minkä lie tehnyt, kepposen, joten perämies pani hänet putkaan muonahuoneen viereen, erääsen lokeroon, jossa oli rautaluukku. Mutta sitten tarvittiin lastatessa tilaa enemmän kuin tavallisesti ja tukettiin tavaroilla ovi, jonka takana hindu istui. Ensimäinen perämies sanoo silloin kapteenille: 'Eihän vain unohdeta tuota miestä tuonne?' Mutta kapteeni vastaa: 'Mitäs se sitten tekee? Hän on sitä vanhaa, hyvää kuosia. Kun hän rupee kyykkysilleen ja tuijaa nenäänsä pitkin maahan, niin hän unohtaa syömisen ja juomisen eikä tiedä koko maailmasta mitään.' No, silloin perämies rauhoittuu. Ja sitten lähtään matkalle ja kestetään kova myrsky ja päästään satamaan. Ja sitten syntyy laivalla taas rettelöitä, en muista mitä, joten ensimäinen perämies siirtyy toiseen laivaan. Kuusi vuotta tämän jälkeen hän palaa sitten perämiehenä takaisin siihen samaan laivaan ja rupee pitämään siellä jöötä ja järjestystä, sillä rännäli on mennyt aivan rappiolle. Ja silloin pengotaan auki myös se rautaovi ja avataan, ja siellä kyyköttää hindu yhä arestissa, aivan hyvin säilyneenä: ainoastaan hiukan on litistynyt siltä paikalta, jolla istui. Mutta se pullistui raittiisen ilmaan päästyä entiselleen heti. Ja niin on kullakin kansakunnalla omat kuosinsa, Hanna… Muuten, mitä minun pitikään sanoa: oletko sinä kiinnitetty tänne Hampuriin turpeesen, vai voitko kukaties kuvitella asuvasi Queens Roadilla Hongkongissa?"
Hannan poskille lehahti puna, ja hän katseli sirkeillä silmillään ensin suurta veljeään ja sitten Kalli Dauta ja vastasi hiljakseen ja epäröiden: "Eihän se oikein houkuttelevalta tunnu, jos kerran on niin kuin kuvailet."
"Houkuttelevalta, muistapa se sana!" huudahti Kalli Dau. "Tiedänpä senkin, mikä vasta on houkuttelevaa! Minä makailin kerran jungmannina 'Anna Behnillä' Otaheitissä. Paitsi meitä oli siellä kaksi muuta saksalaista laivaa ja yksi ranskalainen risteilijä. No niin: eräänä päivänä kun oli hirvittävän kaunis ilma, — ilma siellä on aina hirvittävän kaunis — viivyimme puoleen yöhön ranskalaisten veikkoin kanssa kapakassa ja tulimme mainiosti toimeen keskenämme. Minulla oli sirmakka mukana ja minä soitin ja iloitsin valtavasti, että me oltiin ranskalaisten kanssa niin sovussa. Ja siinä nousi ilo liiaksi hattuun, enkä tiedä, miten lie käynyt; mutta kun minä viimein yksinäni lähden purjehtimaan satamaan päin, minä menenkin peli kainalossa ihan toiselle suunnalle, ja painun yhä aarniometsään: yhä syvemmälle salolle, ja luulen kai kulkevani Holsteinin kankailla ja viimein väsyn ja heittäydyn makaamaan. Ja kun herään, on selvä päivä, ja minä oikoilen jäseniäni puhtaalla matolla, sievässä savimajassa, ja ympärilläni kököttää koko heimo kanaakkeja — siksi ne heitä sanovat — ja nauravat ja pitävät iloa kun minä olen ällistyksissäni. Minulla on murhaava jano ja sen minä ilmaisen heille merkeillä. Silloin he lennättävät heti minulle vasta otetun kookoshedelmän ja halkaisevat sen ja antavat minulle juoda. Ja koska nyt isäntäväki on minulle niin kohteliasta, niin minä otan sirmakkani ja soitan heille: ja silloin he tanssimaan kaikki korkeiden puiden varjossa, kaunista väkeä, ja pari pulskaa tyttöä joukossa. Ja me ollaan niin ystävällisiä ja niin iloisia, ja sitä on niin mahdottoman hupaista katsoa! Ja viimein tahdon minä takaisin laivalleni. Mutta silloin kylän vanhin toimittaa minulle, että he ovat mieltyneet minuun ja minun sirmakkaani niin, että pyytävät minua jäämään heidän luokseen ijäksi, ja näyttävät minulle kolme pulskaa tyttöä, joista minun sopii valita vaimo. Hei, Hanna: se se vasta oli houkuttelevaa! Sillä kun minä tulla kuipelsin takaisin 'Anna Behnille', mitä minä olin silloin? Joutava jungmanni vain, paljain jaloin, sain luututa laivan kantta, ystävittä, omaisitta!… No, ei kai se nyt sentään olisi aivan laatuun käynyt! No niin, jatka nyt Hanna!"
"Niin", sanoi Hanna hymyillen, "tämä juttu olikin toista."
"Sellaisia juttuja on hyrmykky!" vastasi kapteeni Dau ja heilautti kättään kuin olisi voinut mätkiä niitä kasottain pöydälle. "Mutta niillä ei asiaan päästä. En aio sinua houkutella, Hanna… mutta jos mukaan tahdot, niin tiedät, että minun on lähdettävä neljän päivän päästä."
"Se on kiirettä se", sanoi tyttö ja katsoi häntä epäröiden.