Klaus Baas kuuli, kuinka hän meni vuoteesen — ja sitten ei hiiskahdusta. Silloin hänkin meni sisään ja asettui levolle.
Vähän ajan päästä vaimolle tuli ikävä: nainen tahtoo aina alistua, mutta ei lyötynä, vaan voittajana. Ja siksi hän nyt kohotti varovasti päätänsä ja nojasi sitä käteensä, ja jonkun aikaa sillä tavoin hiljaa lojuttuansa hän kysyi varovasti: "Klaus Baas?" Ja odotti henkeään pidättäen.
Kun Klaus Baas ei ollut tietääkseenkään, niin Sanna tohti jatkaa, ja mies kuuli vaimon sanovan hiukan epäröivästi: "Minä olen joutunut moukalle?" Ja taas Sanna odotti.
Klaus Baas ei ollut millänsäkään, ja silloin Sanna sanoi: "Kuinka sinä olet noin epäkohtelias vaimollesi." Ja taas syvä hiljaisuus.
Ja kun ei mitään tullut, niin Sanna: "Häpeätkö sinä nyt?"
Silloin purskahti Klaus Baas äänekkääsen nauruun, ja vaikka Sanna sähisi kuin hyena, jonka tavat hän oli lapsena eläintarhassa opetellut — heidän lapsensa matkivat jo äitiä, — niin hän kantoi hänet viereensä, ja taipuisana ja leppeänä lepäsi pian vaimo hänen luonaan. Sillä he rakastivat toisiaan, Sanna miehen tyyneyttä ja kopeutta ja myös sitä että hänen hyökkäyksensä niitä vastaan olivat turhat, — ja Klaus Baas vaimon hyökkäysintoa ja ylpeyttä.
Äitinsä luona kävi Klaus Baas harvoin, sillä Antje Baas oli sanonut hänelle jo alunpitäen, että hän täytyy saada olla iltaisin ja pyhäisin rauhassa vaimonsa ja lastensa seurassa, touhuttuaan kaiket päivät kaupungilla. Silloin oli Klaus Baas vaatinut äitiä ainakin kaksi kertaa kuussa pistäytymään heillä, ja äidin täytyi tietysti luvata, — vanhetessaan hän oli muutenkin pojalleen jo nöyrä ja alamainen. Ja Antje Baas tulikin: yksinkertaisessa, tummanharmaassa puvussa, ohut musta silkkiliina heitettynä päälaelta hartioille niinkuin kotipuolen emännillä ennen. Ja hän koetti tulla aina hämärissä, jolloin Klaus Baas palasi työstä ja lapset pantiin nukkumaan.
Kun Klaus Baas eräänä iltana meni Dammthorin asemalle ja odotteli siellä junaa, niin hän huomasi äitinsäkin seisoskelevan kuin ainakin hieman syrjässä, ja katselevan kylmästi, arvostelevasti väkeä, joka junaa odotteli. Poika kulki tahallansa kaksi kertaa hänen ohitsensa, ikäänkuin ei olisi häntä huomannut, ja kummallakin kerralla väistyi Antje Baas siivosti taemmaksi ja seisoi ja jatkoi katselemistaan. Silloin meni Klaus Baas häntä kohti suoraan ja uhkasi: "Sinä väistyt minua piiloon!" Antje Baas vastasi pilkallisesti: "Minä luulin, ettet tahtoisi nähdä minua!" Klaus Baas puristi kovasti hänen kättään ja sanoi: "Vai vielä sinä valehtelet!"-"Mene pois nyt, poika", supatti Antje Baas: "Mitä varten niiden nyt tarvitsee nähdä meitä yhdessä?" Mutta Klaus Baas hymyili ja sanoi: "Tule heti kanssani tai minä suutelen sinua kaikkien nähden!"
Silloin lähti Antje Baas ja he matkustivat yhdessä Blankeneseen. Siellä istuskeli mummo sitten vaieten lastenkamarissa ja katseli ymmärtävin silmin pienokaisten leikkiä ja sekautui heidän hommiinsa ainoastaan, jos he itse sitä tahtoivat, ja kysyi ylen kohteliaasti Sannalta ennenkuin teki mitään lasten mieliksi: "Onko sinusta sopivaa, että lapset" j.n.e. Ja hän ei lausunut ainoaa arvostelevaa sanaa: oliko mikä hänestä paikallansa vai ei, ja ei luonut koko huoneistossa silmiään muualle kuin lapsiin. Hiljainen ja hillitty äiti olikin Sannasta niin ollen oikein tervetullut ja hän sanoi Klaus Baasille usein: "Sinä olet tainnut olla kauhea pippuripussi kun sinua on täytynyt niin hirveästi pieksää, sillä anoppihan on niin hieno ja hyvä. Mutta sehän on selvä: olethan sinä vieläkin tavattoman itsepäinen."
Klaus Baas purskahti nauruun ja vastasi: "Hänen hyvyytensä oli siihen aikaan hiukan kouraantuntuvaa, ja luulenpa, että juuri sinä olisit saanut häneltä selkään kymmenesti päivässä. Sillä sinä olet niin tavattoman itsepäinen."