Vanhoja tuttuja ei Klaus Baas juuri tavannut eikä heitä kaivannutkaan. Joskus hän löi pörssissä tai kadulla kättä jollekulle, jonka oli tuntenut ennen Trimbornin aikana tai Intiassa tahi maaseutukaupungissa. Blankenesessa tervehti häntä joskus joku ahavoitunut merimies tai hymy välähti jonkun kapteenin rouvan huulilla. — Pari kertaa vuodessa hän tapasi Heini Petersiä. Se taloustarve-agentuuri ei ollut pysynyt kauan pystyssä. Sen jälkeen oli Heini Peters vielä kerran ollut konttoristina, mutta se ei käynyt enää oikein päinsä: hän oli liian saamaton ja soitti liiaksi suuta. Nyt hän oli päässyt erääsen kunnalliseen toimistoon. Hänellä oli se entinen musta helmatakki, aivan kiiltävä ja vaalennut tosin, mutta kovan knallin paikalle, jota hyvällä syyllä sanotaan "kauppiaan kypäräksi", oli tullut pehmeä huopahattu, joka mieluummin sallii kantajassaan rappeutumisen, jopa merkitseekin sitä. Heini Peters puheli tuttavallisesti ja vilkkaasti kuin ennenkin synnyinkaupungista ja entisistä tutuista, joita hän ei voinut unohtaa, ja uudesta suuresta aikeestaan: oli näet nyt osoitettava kunnioitusta monille haudoille, jotka olivat hänen suuren runoilijansa hautaa lähellä. Ja lomaan hän ivaili itseään ja veli Klaus Baasia: "Minä saan palkkaa taalarin päivässä, Klaus! Ajatteles, kokonaisen taalarin! Sinä olet toista miestä, Klaus Hinrich. Oikea perhanan poika! Sinä olet ahma!"
Ja he kävelivät vähän matkaa yhdessä ja erosivat sitten. Eräänä pyhänä pyysi Klaus Baas häntä luokseen päivälliselle, ja nautti jo etukäteen mielessään, mitenkä Sanna pyöristäisi hienoja silmiään kun näkisi tämän lierihatun, sillä originellejä ei Sanna juuri sietänyt. Mutta Heini Peters ei voinutkaan tulla ja se oli Klaus Baasille paraiksi: hän ei piitannut vanhoista tutuistansa, miksi siis Heini Petersistä!
Kun Klaus Baas eräänä sateisena päivänä kesäkuussa tuli satamasta, missä oli itse valvonut arvokkaan lähetyksen lastausta, niin hän näki Heini Petersin lähestyvän Steinthorilta ja kääntyvän Glockengiesserwallille: tavallisessa asussaan, huopahattu takaraivolla ja vanha, huono sateenvarjo pään päällä. Olalta riippui suuri hautaseppele. Klaus Baas tuli uteliaaksi ja tahtoi tietää, mitä se nyt tuolla seppeleellä, ja hän riensi luokse ja he löivät kättä.
"No, minnekäs nyt on meno?" kysyi Klaus Baas.
Heini Peters viittasi Glockengiesserwallille päin ja vastasi juhlallisen vakaana: "Pyhän Yrjänän hautausmaalle, Klaus! Siellä kaivetaan nyt kaikki nurin ja turmellaan hautausmaa, kun sinne tulee uusi pääasema. Jätin sentähden äskettäin anomuksen, että saataisiin siirtää suuren runoilijamme lemmitty, joka siellä lepää, haudastansa ja viedä Ohlsdorfiin parempaan hautaan. Anomukseeni suostuttiin, Klaus. Ja nyt se juhlallinen toimitus on."
Ja Heini Peters näytti ylen onnelliselta, hänen lempeät ja vilkkaat silmänsä loistivat hellyyttä ja liikutusta. "Ajatteles", hän sanoi: "hänen pikkuinen lemmittynsä! Joka oli kymmenen vuotta, koko hänen vaivalloisimman aikansa, hänen ainoa uskottunsa ja lähimäisensä! Ainoa, mitä runoilijalla tässä maailmassa oli!"
Klaus Baas aukaisi sateenvarjonsa, sillä ilta muuttui sateiseksi, ja virkkoi hymyillen: "Ajattelepas jos kaikille naikkosille, mitä Hampurin kauppiaat ovat pitäneet ja pitävät, tuhlattaisiin moisia kohteliaisuuksia! Kaikella kunnioituksella, Heini!"
Mutta Heini Peters huiskautti kärsimättömästi kättään kuin haluten pyyhkäistä koko Hampurin kauppiaskunnan savuna edestään ja sanoi: "Älä sinä herjaa! Mitä tuollainen tavallinen kahvipussi on? Mitä olet sinä sellaisen miehen rinnalla?! Mutta et sinä sitä ymmärrä! Olet lukenut hänet kerran, muuta et mitään. Sinä et tunne yhtään hänen kirjainsa sielua ja hänen elämänsä sisällisiä värähdyksiä!"
Ja sitten hän kertoi, mitkä vaikeudet hän tässä hommassaan oli voittanut ja että kaksi senaattoriakin tulee juhlatilaisuuteen. "Ajatteles, Klaus", hän sanoi, "jos neito parka sen tietäisi! Hampurin senaattoreja hänen haudalleen! Ja kaksi oikein! Ah kuinka hänen kirkastettu henkensä riemuinnee tällaisesta kunniasta. Niin, tässä nyt mennään yhdessä sinne — sinähän tulet mukaan, se kestää enintään puolen tuntia, — täyttämään tuota kaunista kunnioituksen työtä: eikä kukaan näe sitä meistä päältäpäin! Jospa ihmiset tietäisivät, minne me mennään, he pysähtyisivät, he katselisivat, niin, he liittyisivät heti seurahamme."
Klaus Baas kohautti epäuskoisesti olkapäitänsä. "Pyh, Heini", hän sanoi. "Enpä usko! Enimmät näistä ihmisistä sanoisivat: Häh? Runoilija? Mitä meihin runoilija kuuluu? Ja toiset sanoisivat: Anna kuolleen likan maata rauhassa! Meillä on kyllä työtä elävissä lemmityissä!"