Ukko napsahutti piipun varrella arkkua, jolla hän istui.
"Ja tuohon hän joutuu?"
Ukko nyökkäsi päätänsä.
"Milloinka tulevat muut herrat, Meyer?"
"En tiedä!" vastasi ukko. "Ei kai tänne ketään tulekaan, Peters!"
Mutta Heini Peters pudisti päätään. "Vai — niin!" hän hymähti. Ja tähysteli sitten taas pientä, maatunutta luukasaa, ja kohosipa taas tunnelmansa siiville ja lausui: "Tuossa on hän!… Herra Jumala, miten pikkinen se on ollut, Klaus! Miten pikkiriikkinen tyttö parka!… Tuo tuossa antoi hänelle, pitkälle, kulmikkaalle miehelle, lempeä, kun hän köyhänä ja tuntematonna eli täällä meidän seassamme, ja ravitsikin häntä monta kertaa, sillä nälkäkin häntä ahdisti. Yksikään ainoa koko suuressa kaupungissa ei ollut hänelle ystävällinen; yksikään ainoa ei antanut hänelle rakkautta ja leipää, paitsi tämä vanhahtava, pieni ompelijatar parka: siksi runoniekka pysyikin hänen luonaan. Hän olisi varmaan mielellään ottanut hienomman ja kauniimman naisen, Klaus; sillä hän oli suuri, kaunis mies, vaikk'eivät hänen vaatteensa olleetkaan hienot, ja hänellä oli ylpeä, hieno maku. Ah, Klaus, mitä tunsikaan tuo pieni, älykäs nainen silloin, kun hän eräänä päivänä kohtaa runoniekan jossakin kadulla, kohtaa ehkä tuolla Glockengiesserwallilla, ehkä jonkun talon portaissa, ehkä hänen isänsä verstaassa, kohtaa tuon suuren, villin, hurjan hengen! Tämä ei ollut mikään vaatimaton vieras, tämä, joka lepäsi hänen kamarinsa pikku sohvalla ja joi kahvia hänen kanssaan… Entä kun neito synnytti hänelle lapsia! Runoniekka ei ollut paikalla, kun hän synnytti lapsia hänelle, ei ollut paikalla silloin, kun hän ne lapset laski ruumisarkkuihin. Runoilija saattoi silloin elää vieraissa maissa, elää kaikessa köyhyydessään, kovuudessaan ja merkillisyydessään iloiten ja hullunkurisen vallatonna, hän saattoi, ollen jo maailmassa hiukan koteutuneempi, iloita muustakin kuin tästä nuoresta neidosta. Mutta kun hän milloin asettui pöytänsä ääreen, kirjoittamaan tuolle pienelle ihmislapselle… katso, tuolle pienelle ihmislapselle tuossa, niin silloin hän kirjoitti kauheita ja kiduttavia ja pistäviä kirjeitä! Holofernes, joka rääkkää pientä ompeluneitiä! Ja ne kirjeet olivat lopulta niin kauheita, että muudan runoilijan ystävä poltti ne sitten, etteivät ne turmelisi hänen omaa kuvaansa, suuren runoniekan kuvaa! Väärennystä, Klaus, valhetta ja väärennystä! Ihmiset täytyy hyväksyä sellaisinaan! Maailman suuria henkiä täytyy sääliä ja surkutella ja ihailla, mutta moittia samallaikaa. Ah ylevä, hullu runoilija! Ah sitä runoilijaolemuksen hurjuutta! Yli-ylpeää vanhaa Aatamia porvarillisessa maailmassa! Ja ah sinua, sinä hänen pieni rakastettunsa! Ja ah Jumala, Klaus Baas, kuinka pöyristävän kirjava on elämä!… Ja muistapas: ellei hän ansaitsisi muistomerkkiä jo sen vuoksi, että hän oli hänen lemmittynsä ja hänen nälkänsä sammuttaja, niin voisi hänelle pystyttää merkin jo pelkästään kiitollisuuden osoitteena kaikille lukemattomille herttaisille naisille, jotka me miehet valtaamme, siksi että heitä tarvitsemme… Mutta miksei tänne tule niin elävää sielua, Meyer? Minä luulin, että tänne tulisi kaksi senaattoria?"
Ukko kohotti säälien piippuaan: "En tiedä, Peters."
Klaus Baas keikahutti olkapäitään sateenvarjonsa alla. "Sanoit, ettei edes runoniekka hänestä välittänyt. Kuinka voit vaatia, että jokin senaattori sitten hänestä välittäisi."
Heini Peters rupesi murheissaan kyykkysilleen pienen nikamakasan ääreen, jota sade huuhtoi, ja löysi lyhyen, kohtalaisen valkean nikaman, oikean käden sormiluun, ja pyyhki sen märässä ruohossa ja pisti liivintaskuunsa. Ja sitten hän sanoi sortuneella äänellä: "Minä lasken hänet itse arkkuun. Siirtykää vähän pois, Meyer! Minä tahdon sen tehdä itse, aivan yksin."
Ukko nousi nyt arkun kannelta ja siirtyi rappeutuneen kopin ovelle, vanhalle arkunaluspukille, ja kallisti taas kulauksen putelista ja katsoi rauhallisena toimitusta. Ja Klaus Baas suojeli sateenvarjolla luunkerääjää sateelta.