Kun sitten joka muru oli kirstuun pantu, niin Heini Peters ja ukko kantoivat kirstun portille, missä jo ruumisvaunut odottivat. Kirstu nostettiin lavalle ja Heini Peters kapusi itse jälestä kirstun viereen vaunukatoksen alle, suojaan sateelta. "Vieläkin on yksi meidän runoilijamme nuori sukulainen elossa", hän jatkoi, "aivan hänen vertansa. Hän on matruusi ja toistaiseksi hieman karkea ja raaka, mutta minä käyn usein hänen puheillansa ja uskon saavani vielä hänet parantumaan… Tämä neito saa Ohlsdorfissa hurmaavan paikan, ja myös hautapatsaan kun aika ehtii, Klaus! Ensi pyhänä minä menen sinne ystävättäreni kanssa, hän on suloinen neitonen, Klaus!"
Ja samassa Heini Peters tuli ajatelleeksi kummallista istuinpaikkaansa ja haihattelevia ajatuksiaan, ja hän alkoi nauraa hikertää: "Minä olin kuvitellut tätä juhlaa hieman toisellaiseksi, Klaus! Senaattoreja, vaunuja, lakeijoja!"… Ja hän nauraa hihitteli merkillisesti.
Klaus Baas pudisti paheksuen päätänsä: "Kummallinen pylväspyhimys olet, Heini Peters! Kuinka voi ihminen toisten tähden, — ja kuolleitten, olemattomien, — unohtaa itsensä, oman elämänsä? Lyönpä vetoa, että olet vielä itse maksanut näiden komistusten kustannukset! Sinusta ei tule mitään, Heini!"
Tästä äkillisestä, hiukan epähienosta hyökkäyksestä Heini Peters punastui hyökkääjän puolesta! Ja hän sanoi arasti, hämillänsä: "Niin… kyllä minä olen koko ikäni vähän liiaksi fantiseerannut, Klaus, ja olen pettynyt usein, mutta minä olen ollut kuitenkin niin onnellinen ja tuottanut monelle ihmiselle iloa, ja näyttänyt monelle, mikä on maailmassa suurta ja hyvää." Ja sitten hän sanoi jo itsetietoisemmin: "Eikä raamatussa kielletä missään kohti fantiseeraamasta, Klaus, siellä sanotaan vain, ettei pidä tehdä niin paljon laskelmia. 'Silloin vei perkele hänet korkealle vuorelle ja näytti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnian'."
"Oh, miesparka!" sanoi Klaus Baas, ymmärtämättä häntä ollenkaan, "nythän sitä tulee taas kuin paistetusta lampaan päästä! Suoriupa jo matkalle!"
Heini Peters aikoi selittää tarkemmin ajatustaan, mutta hän oli liian arka ja nöyrä, ja sanoi lempeästi ja hämillään hymyillen ainoastaan vanhan lauselmansa: "Sinä olet ahma, Klaus Hinrich! No antaa mennä sitten, kuski! Hyvä olit, kun viitsit tänne pistäytyä, Klaus."
Ja ruumisvaunut vierivät pois.
Klaus Baas tuli kotiin ja kertoi Sannalle vuoroin päätään pudistaen ja vuoroin nauraen, mitä kummaa hän oli nähnyt. Ja Sanna kummasteli, kuinka Klaus Baas oli niin suuresti kiintynyt moista muistelemaan — itse hän kyllä tunsi, että siinä piili jotain liikuttavaa ja kaunista — ja hän ajatteli samalla hyvillänsä ja harmissaan: Hänen sielussaan on soppia, joita minä en tunne vähääkään vielä. Eihän Klaus muuten välitä muusta kuin työstä… työstä — ja minusta ja lapsista.
XXIV.
Klaus Baas valvoi ja vartioi. Hän ei ollut enää oikein entisellä tolalla. Mikään ei hänessä "langennut luonnostaan", niinkuin kolmannen, neljännen polven ihmisissä, jotka ovat tottuneet samoihin olosuhteihin. Hänelle ilmestyi kaikki taas uutena ja hän hämmästyi ja ällistyi ympäristöänsä. Konttorihuoneistoa ja hienoa lankoa, joka pysyi hänelle aivan vieraana, pörssissä käyntejä ja sikäläisiä tuttavia; pikku taloaan Elben rannalla, joka oli nyt hänen omansa, ja elämänhaluista, komeaa vaimoansa, sekä kauniita lapsiaan keveissä, sievissä vaatteissa: kaikki, kaikki oli hänen salaisen ihmettelynsä syynä ja ylpeyden, itsetunnon aiheena ja uuteen ylpeyteen kiihoittajana! Hän Klaus Baas, oli tuon kaiken hankkinut omalla tarmollaan! — Mitä olenkaan saanut aikaan! hän ajatteli. Ja saan vielä enemmän! Varallisuutta on hankittava lisää; ja sen kera luottoa; ja sen kautta valtaa!