"Missä kirjat ovat?" kysyi Klaus Baas.
Sanna näytti hänelle tuomaansa uutta pientä valikoimaa kaikkien aikain jalointa kirjallisuutta. "Ennen nuorempana", sanoi Klaus Baas, "luin jo niitä ja sain niistä jonkun verran hyvääkin, vaikka olin vielä liian nuori niitä käsittääkseni. Sitten en ole pilkistänyt niihin kahteenkymmeneen vuoteen, olenpa suorastaan niitä halveksinutkin. Nyt otan ne mukaan taas, ja tiedän, että ne tulee luetuiksi."
Ja pilkallisesti hymyillen hän lisäsi: "Tuntuupa siltä, Sanna, että tämä herra saa lukea ja käydä laiskankoulua kaiken ikänsä."
"Kuin olet hyvä", sanoi Sanna ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. "Niin hirveän hyvä. Miten minä voin elää ilman sinua!"
Klaus Baas silitteli ja hyväili yhä häntä, ja suuteli ja sanoi:
"Kuule… nyt soitetaan! Nyt sinun täytyy mennä! Muuten tulet kanssani
Kiinaan! Kuinka mielelläni veisin sinut mukaan! Sinä, rakas toveri! No
niin… päästä minua nyt… Oi kuinka sinä olet rakas! Ei auta nyt,
Sanna."
He tulivat hytistä ja nousivat kannelle, ja Klaus Baas saattoi hänet laiturille ja palasi sitten yksin laivaan. Siellä hän näki erään tutun lakimiehen, vanhanlaisen herran, jonka hän tiesi matkustavan New-Yorkiin. Klaus Baas meni hänen luokseen ja vaihtoi hänen kanssaan hajamielisesti pari sanaa. Ja katseli sitten alas Sannaa. Hän seisoi mahonkipölkkypinon vieressä, kalpeana ja jäykkänä kuin kynttilä, aivan kuin ennen, silloin kun Klaus Baas oli tahtonut häntä suudella ja hän sanoi: "I will not."
Portaat vedettiin ylös. Perämies puhalsi komentosillalla pilliinsä. Kumeasti möyryten erosi valtava höyrylaiva laiturista, iloinen marssi kajahti soittajain torvista — ja se ahdisti yhä enemmän raskasta sydäntä. Klaus Baas katseli yhä Sannaa, kalpeana, kulmat rypyssä. Nyt käänsi laiva vasemman puolensa virtaan, ja Klaus Baas ei nähnyt vaimoaan enää.
Hiljalleen kulettiin satamassa savuavain hinaajien ja höyrypursien ja kuutti- ja veneparvien lomitse. Toinen mahtava höyrylaiva kohosi ylävirtaan heitä kohti ja hipui aivan vieritse: kahden soittokunnan sävelet sekautuivat pahaäänisesti yhteen. Telakkain väkivasarat ja alasimet helskyivät kirkkaasti, joen vastaisella rannalla kuumottivat jäykkinä ja hiljaisina kaupungin talot, ylinnä kirkkojen tornit.
* * * * *
Kun Klaus Baas seuraavana aamuna tuli kannelle, niin porotti luodetuuli jo kovemmin ja kylmemmin, ja tuulen puolelta hyökkäsi silloin tällöin vinosti laivaa vasten aalto, särkyen siinä niin että vaahto vilahti yli kaiteen. Klaus Baas meni nyt tuulen suojaan ja asettui seisomaan salongin seinämälle ja tähysteli taakse jäävää maata. Mutta ei näkynyt enää muuta kuin etäältä ohut viiru keltaista santaa ja sen nokassa majakka. Varmaankin Norderneyn majakka.