Ja hän nousi ylös ja meni piirongin luo ja sanoi kahden vaiheella: "Aioin antaa sinulle vielä vähän… olen sitä ennen niin säilyttänyt…" Ja otti laatikosta kämmenen levyisen höylälastu-rasian, jossa oli vanhuuden väri, ja katseli sitä vapisevassa kädessään. "Otin silloin vähän Loten ja isän hiuksia." Hän purskahti itkuun. "En tahtoisi, että ne joutuisivat vieraiden käsiin. Jos ottaisit ne ja pitäisit säilössä… sinähän silloin koit kaikki minun kanssani."
Klaus Baas hyväili äitiä ja hänen huulensa alkoivat vavista. Hän suuteli vanhusta ja meni.
He ajoivat nyt takaisin Dammthorin asemalle ja ottivat sieltä tavarat ja lähtivät laivarantaan. Sanna istui kalpeana vieressä eikä puhunut mitään ja piteli koko ajan miehen kättä käsissään.
Lombards-sillalla katseli Klaus Baas vielä pitkään kahden puolen. Vesi oli syvän sinistä ja sen kalvoa särki raikas vihuri; rantain rakennusten seiniin loi ilma ja vesi harmaan ja tuoreen heijasteen. Kaikessa oli vankka, kelpoisa leima, pohjolan ankara, terve loistottomuus! Ja Klaus Baas vieroitti ajatuksensa vanhasta, yksinäisestä äidistä, jonka luota hänen täytyi lähteä, ja sanoi: "Luulenpa, että kun tulen takaisin, niin koetan jollakin tavoin toimia kaupungin hyväksi. Otan jonkin kunnallisen viran tai teen muuten hyötyä yhteiskunnalle. Kaikkein ihaninta olisi huolehtia lasten hyvästä, Sanna. Niiden pitäisi saada hyviä leikkikenttiä. Minäkin olin lapsena aivan haltioitunut leikistä ja tiedän sen suuren merkityksen. Leikki on lapsille elämä ja kaikki kaikessa!"
Glockengiesserwallilla pääaseman edustalla, jossa on raitioteitten yhtymäkohta, kuhisi väkeä ja vieri vaunuja ja syntyi kova tungos. Klaus Baas katseli vilinää ja hurinaa ja sanoi: "Kun kolmekymmentä vuotta sitten kävelin tällä samalla paikalla isäni kanssa, keltainen, vanha klassikkolaitos kainalossa, niin ihmettelin, kuinka paljon täällä oli väkeä ja miten ne kaikki saivat leipänsä tässä kivi- ja rauta-ahdoksessa. Nyt niitä on kahta vertaa enemmän kuin silloin. Sen jälestä olen saanut yritellä taloudellisessa elämässä ja tiedän, mistä ne leipänsä saavat, ja olenpa osaltani vaikuttanut myötä heidän leivän saantiinsa. Minusta on tullut nimeni mies: Baas, isäntä ja leivänantaja. Sukuni kantaisä toimitti muille leipää vehnävainioillansa. Minä kauppakonttorissa. Mutta kun näen nyt tuon väentungoksen, niin ihmettelen yhäkin aivan kuin kolmekymmentä vuotta sitten! Siihen on kai se syynä, että olen pohjaltani maan poika, olen varttunut vehnäpeltojen pientarella, jotka antoivat leipää ja puurojauhoa. Katsopas! Kuinka mahdottomasti ihmisiä!"
Vaunut kiersivät nyt hitaasti tungoksen läpi ja kääntyivät sitten ripeää vauhtia satamaan päin. Ja pian tultiin pitkille rantakaduille. Siellä pysäytettiin, ja Klaus Baas ja Sanna menivät katoksen alle, jonka edessä lastattiin ja lossattiin paria kolmea höyrylaivaa. Suurten säkkipinojen ja puutaapelien ja nahka- ja metalli-pinkkain ja laatikoiden ja arkkujen lomitse astelivat he nyt työn vilinässä. Rattaat kulkivat kolisten raudoitettuja lankkuja pitkin, vintturien hampaat jyrisivät, kettinkivyyhdet löivät kilisten luukkuihin; vedestä kuului pauhinaa ja lätinää ja höyryn puhinaa ja vinkunaa. Tauluihin oli merkitty laivojen seisauspaikat aina Cherbourgista[96] Hongkongiin. Tuntui kuin tämä paikka olisi ollut koko maailman vyyhden pää. Klaus Baas oli poikasena nähnyt joka päivä tätä huiskinaa. Aikuisena hän oli siitä ylpeillyt ja kopeillut. Nyt se koski kylmästi hänen sydänalaansa ja hän puristi lujemmasti Sannan käsivartta.
He nousivat porrasta myöten laivaan ja menivät sitten kannelta alas ja tulivat Klaus Baasin hyttiin. Se oli hyvä. Ja sitten kummallekin haikea ajatus: Nyt tulee eron hetki!
Sanna sanoi hiljaisin kasvoin: "Minä olen huolissani siitä nuorimmasta pojasta, miten sille käy, Klaus. Sillä hänessä on sellaista ventoa ja elämänarkaa, niinkuin eno Eberhardissa ja Arthurissa. Jollei häneen tule voimakkaampaa, et sinä hänestä kotiin palatessasi pidä."
Mutta Klaus Baas pudisti päätänsä. "Ajattelen, Sanna, että lapset ovat mitä ovat. Toisista saattaa tulla sellaisia kuin äitini: itselleen ja muille vaivaksi kovuutensa kautta, — toisista sellaisia kuin Eberhard-eno: vailla tahdonvoimaa ja toimeliaisuutta. Luonto jakelee ihmislapsille sokeasti niitä antimia, joita edelliset sukupolvet ovat säilyttäneet, käytettäviä tai kelvottomia, hyviä tai pahoja. Murtaa ei siten-syntynyttä luonnetta voi; ei myös käännyttää. Moittia ja halveksia ei sitä myös sovi. Ei voi tehdä muuta kuin jalostaa sitä. Heikkoa voit vähän vahvistaa, uhkapäistä pehmittää, pahaa taivutella hyvään. Ylpeää ja narria jossakin määrin nöyryyttää. Se on minun kokemukseni, Sanna. Kasvata lapsiamme niinkuin äitinne teitä kasvatti: lujasti ja samalla lempeästi; sinähän olet nyt hänen asemassaan, puolisotta, vaimo kulta."
Sanna nyyhkytteli.