Sitten tuli tyttöä noutamaan siisti palvelusneito, ja Tuddi läksi, heittäen vielä mennessään Klaus Baasiin kopean, taistelunhaluisen katseen. Mutta Klaus Baasin oli nyt toimitettava salissa ja keittiössä kaikellaisia pikku askareita, ja maalari oli hänelle yhä yhtä jörön ystävällinen. Sitten hän söi maalarin kanssa pienessä keittiössä illallista ja sai sen jälkeen mennä.
Kotona isä nukkui, ankaran taudin kohtauksen jälkeen, ja äidin luona oli lihava rouva, joka teetätti uutta pukua hopeahäihinsä; Klaus Baas kertoi Hannalle kaikki, mitä oli kokenut, juurta jaksaen. Hän oli aivan haltioissaan moisesta ja haaveili, mitä hän huomenna ja vastakin siellä vielä näkisi, ja muistutti Hannalle kahteen kertaan, että hän tarvitsee huomenna taas hyvän takkinsa, välttämättä! Hän ei voi mennä tähän toimeensa paikkatakissa. "Se on ihan erikoista laatua", hän sanoi, "siellä täytyy esiintyä hienosti."
VI.
Aamusta alkaen hän kaipasi hetkeä, jolloin koulusta tultuaan voi pukeutua pyhäisiinsä ja lähteä maalarin luokse. Hän ei huomannut enää kuin ennen, että isä oli nyt melkein aina kotona ja istui raukeana keittiön akkunan ääressä peitto laihain polvien ympärillä. Kun hän pisti ne kolme markkaa, jotka Laura Morgenstern antoi hänelle lauantaisin, äidin käteen, niin hän ei huomannut kuinka laiha se käsi oli ja miten kiireesti se sieppasi rahat. Klaus eli kokonaan niiden kolmen tunnin lämpöisestä ilosta, jotka joka päivä hänelle soi: olla yhdessä tuon lihavan, jörön naisihmisen ja kauniin, nyrppynokan tytön kanssa, jolla oli punainen viitta ja pikimusta peruukki.
Laura Morgenstern jörisytteli kuin ennenkin ilmi mietteitään sikäli mikäli tytön kysellessä tai kirjoja lukiessa päähän pälkähti.
"No nytpä näkyy taas, mitä raamatussa oikeastaan on", sanoi hän, "täytyy myöntää, että siinä on paljon roskaa. Esim. tuo Obadja! Ymmärrätkö sinä, mitä hänestä meille on hyötyä? Mitä hänellä on minun synneissäni tai suruissani tekemistä!"
Pieni peruukkipää kysyi: "Onko sinulla suruja, Laura täti?"
"Tietysti", murahti maalari. "Niitä on kaikilla."
Klaus Baas katseli häntä kummastuen ja mietti mielessään: Mitäpä suruja tuollakin on! Hän on terve kuin kili ja hänellä on rahaa. Mitä se suruista pöpisee!
Joskus oli maalari vaipunut syviin mietteihin ja teki työtä rajulla innolla, kasvot ankaran vakaina; huomattavasti hänen ajatuksensa kulkivat kaukana. Enimmäkseen hän mietti kotiseutuaan ja lapsuuden aikaa. Ja tuntui kuin häntä olisi painostanut elämän ratkeamaton pulma tai vaiva; hän johtui sitä alinomaan aprikoimaan ja näytti tulevan siihen johtopäätökseen, että kristinoppi oli tuohon pahaan syypää.