Jatkaen työtään vastasi maalari: "Hosea ja Micha, ei käy laatuun. Olenhan minä jo sinulle sanonut, että kaikki a:lla päättyvät nimet on naisten nimiä. Sanokoon pappi tai opettajasi taikka sinä itse mitä tahansa, minä viis. Hosea ja Micha olivat naisia. Hän olkoon Maleachi."
Nuori tyttö vastasi: "Kyllä minusta nähden… Mutta sanohan nyt hänelle viimeinkin, mistä on kysymys. Hän alkaa jo näyttää aivan äksyltä."
Maalari nojausi jälleen tuolin selkämykseen, tähysti tarkasti malliansa, jäykisti käsivartensa ja sipaisi taas kankaasen pehmeän piirron ja lausui jörisevällä äänellä: "Niin, kaipa se on hänelle sanottava. Katsopas nyt, Hogeruppin vanha rovasti ja ruustinna, tuolta Schleswigin pohjoiskulmalta, aikovat lahjoittaa kuntansa kirkolle apostolit ja profeetat, ja niitähän me tässä nyt… Ja tuo tuossa —" maalari viittasi pensselillään — "on Obadja; ja sinä voit olla Maleachi. Otapas nyt tuo malja uunin kulmalta ja vie se pöydälle ja ala pestä pensseleitä… Kas niin… Aivan niin… Ensin minä valitsin vanhoja ukkoja ja sain viisitoista valmiiksi. Ja sitten tuli rovasti ja ruustinna… mukavia vanhuksia… katsomaan työtä ja olivatkin kutakuinkin tyytyväisiä. Mutta tuumivat, että loput pitäisi saada nuoria; sillä nähtävästikin useimmat noista herroista olivat olleet tuossa kahdenkymmenen korvissa. Ja tuumivathan ne vielä, että ukot, jotka olin jo saanut valmiiksi, eivät näyttäneet oikein pyhiltä ja haltioituneilta… Longotapas hiukan enemmän silmiäsi, Tuddi; sinä unohdat sen alinomaa!… No niin, minulla nyt ei ole hiukkaakaan mielikuvitusta, kaikkein vähimmin pyhyyden kysymyksissä, sillä en ole itse yhtään pyhä. Enkä ole milloinkaan yhtään pyhimystä nähnyt. Eikä ole se rovastikaan; sillä huomattavasta varallisuudestaan huolimatta hän ei tahdo maksaa pyhimyksistä enempää kuin sata markkaa kappaleelta. Niinpä keksinkin asettaa tuon tuolle vanhalle tuolille ja koristin häntä hiukan juhlallisemmaksi. Eipä hänkään mikään pyhimys ole, päinvastoin veitikka ja vintiö, mutta kun on lapsi, on hän lähimpänä pyhimyksiä. Longotapas taas hiukan silmiäsi, Tuddi, ja ajattele Norderneytä[18] tahi Syltiä tai jotakin muuta paikkaa, jonne menet kesää viettämään, ja kaikkea 'taivaallista' mitä siellä saat kokea, taikka väännäpä muuten kasvoillesi ilme ikäänkuin näkisit taivaalliset sotalaumat."
"Siunatkoon, Laura täti", huudahti tyttö, "mitä juttuja jöriset! Kuules… eikö hän voisikin olla Habakuk? Katsopas kuinka hän ällistelee tuskallisen näköisenä! Varmaan Habakukilla oli juuri tuollaiset silmät; ne sopivat niin mainiosti nimeen… Luenko nyt sinulle pari värssyä Habakukista?"
Maalari pudisti päätänsä: "Nyt on meillä käsillä Obadja. Lueppa taas pari sanaa päästäksemme tunnelmaan."
Tyttö kohotti raskasta kirjaa polvillaan hieman pystympään ja alkoi heleällä lapsen äänellä verkkaan: "Mutta ei sinun pidä mielelläs katseleman veljes päiviä, hänen viheliäisyytensä aikaa! Eikä riemuitseman Juudan lasten surkeuden aikana! Ei myös sinun suus pidä niin suuria sanoja puhuman heidän tuskansa aikana…"
Laura Morgenstern maalasi käsivarsi jäykkänä. Peruukkipäinen tyttö, punavaippa hartioillaan, vuoroin rengasteli silmiään ja vuoroin luki värssyn, pari. Ja Klaus Baas pesi pensseleitä. Kun hän kerran arasti vilkaisi tyttöön, joka näytti hänestä ylen ihanalta ja omituiselta, tuikkasi Tuddi silmänräpäyksessä hänelle punaisten huulten välistä kielensä nipukkaa. Nytpä hän ei tietysti voinut olla katsomatta uudestaan… se oli pakko… ja heti tuikkasi tyttö taas kielen nipukkaa. Silloin kääntyi Klaus Baas kiireesti pesemään pensseleitä.
Maalari sanoi mukavalla, yksitoikkoisella äänellä, uutterasti maalatessaan: "Älä sinä salli sellaista! Näytä sinä sille vaan takaisin!"
Tyttö vastasi yhtä rauhallisesti, vihaisesti: "Koettakoonpas vaan!" Ja läväytti silmänsä pyhän pyöreiksi.
Klaus Baas tunsi olonsa sanomattoman kummaksi ja avuttomaksi ja samalla äärettömän onnelliseksi ja turvalliseksi. Hän nipisteli ja pesi pensseleitä ja vilkui tuon tuostakin kulmainsa alta naisia.