"Se on Sephanja, mielestäni", sanoi Tuddi. "Samantekevä, mitä profeetta on kirjoittanut. Sinä olet Sephanja, kuule!" — Pikku tyttö nyökäytti päätänsä ja supisi monta kertaa uutta nimeä itsekseen, ja virkkoi sitten: "Mutta minä tahdon pitää nämä ketjut kaulassa."
Joskus kertoi Tuddi kodistaan. Äidistä, joka oli "ylipäätään liian hyvä ja hauska". Isästä, joka oli ollut Indiassa ja palannut sieltä sairaloisena, veljistä, jotka olivat kerrassaan sietämättömiä. Kodin ylä- ja alahuoneistoista, tytöistä, puutarhasta ja koulusta, jossa opiskelu oli kuin mitä hupaisaa leikkiä ja opettajattaret olivat joko "kamalia" tai "taivaallisia". Vieraskielisistä runoista, joita oli hirmuisen vaikea oppia. — Kerran hän pyysi neuvoa ainekirjoituksessa. Heidän oli kirjoitettava aine "Elämän merkkitapaukset". Opettajatar oli maininnut: kasteen, konfirmatsionin, Herran pyhän ehtoollisen y.m. Mutta Tuddi arveli, että oli niitä paljon muitakin, esim. huvimatka Syltiin ja talvisin luistelu, ja sitten häät j.n.e.
Joskus joutui Klaus Baas näyttämön pääesiintyjäksi. Hänen täytyi kertoa kotikylästä ja maalaisleikeistä, padosta ja kirkkotarhasta, rannikosta, rannan hietikosta. Hän oli silloin aina kovin peloissaan: jospa hän käyttää vääriä muotoja. Sillä hän puhui kirjakieltä vielä kuin mitäkin vierasta, koulussa luettua kieltä. Ja hän kertoi siis hiukan koulumestarimaisesti, selkeästi, harvaan. Joskus lykkäsi vastuksen itse aihe: hän ei tiennyt, sopisiko kertoa sitä ja sitäkin. Ja häneltä oli livahtaa suusta jokin sana, mutta sai kiinni; hän sekautui ja änkytteli nolosti.
Siitäpä nyt Tuddi taas sai syyn häntä pilkata: "Menepäs, Sanna, ja vedä hänet nyt vireesen." — Silloin ei Klaus keksinyt muuta neuvoa kuin solutella tarina toiselle ladulle ja täyttää aukot omasta päästään. Mutta kun valeet ja lorut aina ovat uhkapäisiä keinoja, niin hänen kasvonsa silloin punastuivat tukkaa myöten ja hänen silmänsä kiiluivat. Mutta pianpa häntä lohdutti jo se, että pikku Sanna kuunteli häntä suu auki ja silmät pyöreinä ja lauloi lopuksi heleällä äänellään: "Kuules, Tuddi, nyt se jo soittaa."
Joskus valloitti peruukkipää yksinään koko näyttämön esitellen kuuntelijoille puolet eläintarhaa: "irvistelevän tiikerin", "nälkäisen hyenan" ja "kyllästyneen leijonan". Hän pani myös toimeen neekerinäyttelyjä, kuten hänen oli tapana sanoa. Hän asetti pikku Sannan seisomaan Klaus Baasin eteen ja kuulutti: "Kas tässä, katsokaa, herrasväki, on neekeripäällikkö Jumbo! Jumbo, näytä herrasväelle hampaitasi!…" Sanna näytti silloin hampaitaan ja koetti katsoa Klaus Baasiin kauhean julmasti. Tätä näytöstä he erittäinkin rakastivat ja toistivat sitä usein, — ja Klaus Baas nautti siitä silmillään ja koko sielullaan, sillä molemmat nuo sirot, sievät tytöt seisoivat aivan suutatusten hänen kanssaan. — Ja kun hän sittemmin, lähes kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kohtasi Sannan Fährstrassen varrella kemutalon eteisessä Uhlenhorstissa[19] ja näki hänen tuskan ahdistamana ja surevana, niin kohta hän vielä muisti sanoa: "Jumbo, näytä hampaitasi!" Ja silloin Sanna tuli koko lailla iloisemmaksi.
Sitten valmistui Obadja, ja nyt tuli Klaus Baasin vuoro. Hänestä piti tehdä Daniel. Ja ilme piti hänellä olla sellainen kuin profeetalla oli jalopeurain luolassa. "Sillä muuta eivät Hogeruppin ukot hänestä tiedä, Klaus!"
Ah, kuinka hän oli onnekas kun häntä koristettiin! Miten häveliäs ja ylpeä kun maalari pani vihreän vaipan hänen hartioilleen! Mitä luolajalopeuran naamaa Tuddi hänen edessään näyttikään! Miten suloisesti ja ystävällisesti Sanna pani sinihelmi-korunsa hänen kaulaansa hänen ollessaan polvillaan tytön edessä! Hänen sydämensä hypähti aivan kurkkuun kun Sanna arasti kosketti hänen tukkaansa, silitti sitä ja sanoi: "Katsopas, Tuddi, minkämoinen myyränturkki sillä on."
Mutta huomenna, jolloin elämän piti jatkua niin ihanana kuin se konsanaan voi olla, eivät tytöt enää tulleetkaan maalarin luo. Laura Morgenstern kertoi, että heidän oli täytynyt isän sairauden tähden lähteä tavallista aikaisemmin maatilalle, joka perheellä oli Hammerin[20] seudulla. Arasti kysyen Klaus Baas sai tietää, että heidän isänsä oli kauppias ja välitti Indian kauppaa ja oli matkalla siinä maassa saanut parantumattoman taudin. "Ne ovat vanhaa, hienoa sukua, Klaus", sanoi maalari. "Olivat ennen upporikkaita eivätkä ole vieläkään suinkaan köyhiä. Mutta mitä auttaa heitä nyt raha, kun perheenisä on sairas? Kaikkialla on maailmassa kurjuutta."
Hän maalasi tänään vielä punaista vaippaa, joka oli levitetty tuolin selustalle, maalasi kiivaasti hengittäen. Sitten hän sanoi: "Klaus, minä luin eilisiltana raamattua ja hain, mikä siinä nyt olisi parasta. Isä piti ennen aina psalmeista ja lausui jonkin mietelmän, minkä jo Luther niistä oli lausunut. Mutta, Jumala paratkoon: en löydä siitä juuri mitään, josta olisi ihmiselle apua. Enkä muista isänikään sitä itse tutkineen. Luulenpa, että moni kehu tai moite kulkee vain arvostelemattomana perintönä vuosisadasta toiseen; puhutaan vaan ajattelematta, apinoidaan muita."
Klaus lausui selväksi, opituksi kirjasaksaksi: "Meidän opettajamme sanoo, että vuorisaarna ja… sitten Vapahtajan kärsimyshistoria ja sitten Korinttilaiskirjeen kolmastoista luku on raamatussa parhainta."