"Jaha, jaha… Vai… No, sinä tulet huomenna tänne taas, Klaus", sanoi maalari. "Tule, tule pois huomenna!"
Kun Klaus huomenna tuli hänen luokseen, astui Laura Morgenstern huoneestaan ja sanoi jörösti, mutta ystävällisesti kuin ainakin: "Annetaan Danielin jäädä tulevaan kertaan, Klaus. Tuli veli tänne, viipyy tilapäisesti muutamia päiviä Hampurissa; käytän häntä apostoli-mallina. Minun täytyy jo käydä käsiksi apostoleihin… Ajattelin, että silloin tällöin lukisit minulle ääneen jonkun värssyn, päästäkseni tunnelmaan. Minulla kun ei ole mielikuvitusta. Mutta sinun pitää lukea verkalleen: veljeni on yksinkertainen ihminen, ei ole pitkään aikaan ollut tekemisissä kirjain kanssa…"
Maalari palasi työhuoneesen ja Klaus meni keittiöön, suorittamaan ensin muut askareet.
Kun hän sitten astui sisään ja katsoi uteliaana maalarin veljeä, niin hän huomasi hirmukseen, että sehän oli se sama katuveijari, jonka edessä hän oli niin kokastellut puolen vuotta sitten Grossneumarktin kulmauksessa. Klaus tunsi hänet hyvin hänen kauniista silmistään ja kaksivivahteisesta parrastaan, vaikka hänellä olikin nyt uusi siisti puku ja tukka leikattu. Junni ei ollut tuntevinaan Klaus Baasia. Mutta kun maalari kerran katseli muualle, iski hän pojalle tuttavallisesti silmää.
"Mitä tahdot nyt lukea, Klaus?" kysyi maalari. "Minä luetan itselleni,
Jakob, työskennellessäni ääneen, jotta pääsen tunnelmaan."
Klaus tunsi, mistä oli kysymys, avasi vuorisaarnan ja luki nuo vakaat sanat hitaalla, hillityllä äänellä lause lauseelta. Veli vaikeni. Sisko maalasi kiihkeästi ja melkeinpä ruumiinvoimalla: hiki kiilui hänen uurteisella otsallaan ja harmaahapsisilla ohimoillaan. Hän ei virkkanut sanaakaan; joskus vaan huomautti luetun johdosta: "Se on hyvä, Klaus! Aivan niin se on!"
Siten hän työskenteli kolme neljä päivää. Ja kun hän sitten neljäntenä päivänä asetti taulun seinää vasten, kummasteli Klaus Baas sen pikaista kehittymistä ja kasvojen puhdasta kirkkautta ja yksinkertaisuutta ja selvyyttä.
Seuraavana päivänä vielä keittiössä ollessaan Klaus Baas kuuli jonkun tulevan eteiseen. Hän ei siitä huolinut sen enempää, ajatellen, että se kai oli maalarin veli. Mutta kun hän kuuli kompuroimista ja hapuilemista, niin hän pilkisti ovesta, ja näki tosiaan veljen, mutta nyt vaatteet liassa, tukka sekaisin ja muuten ihko humalassa. Hän nyykäytti Klaus Baasille päätään, muka sukkelasti, mutta samalla nolona. Klaus Baas kiiruhti keittiöstä eteiseen ja supatti: "Menkää nyt pois! Kuulkaa, korjatkaahan nyt sievästi luunne!" Mutta sisko oli sen jo kuullut ja avasi oven ja näki veljensä. Hän ei virkkanut mitään, nosti vaan raskaan kätensä ikäänkuin karttavasti, avuttomasti eteensä. Silloin veli kääntyi nolona ovea kohti, pyörähti vielä kerran katsomaan siskoa hölmöillä silmillään, arasti, ja meni matkaansa.
Keittiöaskareet toimitettuaan Klaus Baas meni sisään. Maalari istui selkä kyyryssä tavanmukaisella tuolillaan telineen edessä, paletti ja pensselit kädessä, kalseasti tuijottaen. Kun hän kuuli pojan tulevan, hän oikaisihe ja alkoi maalata. Klaus tarkasteli häntä salavihkaa työnsä äärestä ja näki hänet tähystämässä silmät sirrallaan paikkaa, jossa veli oli mallina istunut, — ikäänkuin sisko olisi sielunsa silmillä nähnyt veikon siinä yhä ja maalannut olemattoman mallin mukaan. Ja maalarin koko olento oli kuin lamaan lyöty. Vähitellen kuitenkin pehmenivät hänen vanhain kasvojensa kovat piirteet, ja hän maalasi nyt tuntikausia harvinaisen innokkaasti ja haltioissaan.
Klaus liikkui edestakaisin huoneessa ja asettui sitten pöydän ääreen pesemään pensseleitä. Kerran loi maalari silmänsä häneen: kävi kai sääliksi poikaa, jonka piti niin sanattomana ja yksikseen nyt askarrella. Ja maalari sanoi: "Lauantai-illaksi kutsutaan tänne lapsia luoksemme, Klaus. Sitten on meillä taas hiukan hauskaa."