Kun juna lähti liikkeelle, Klaus Baas katseli varovasti sivuilleen, minkälaiseen seuraan oli joutunut, ja silmäili matkustajia. Muutkin vierastelivat vielä ja istuivat vaieten penkeillään seinävierillä ja tarkastelivat toisia niinkuin hänkin. Ja sitä kesti hyvän aikaa.
Vihdoin nousi eräs nuori mies ylös, — hänellä oli vaaleanharmaat, hiukan tahraiset vaatteet, — ja asetti minkä lie asettanut pöytäkellon tapaisen lattialle ja kosketti sitä jalallaan niin että se lyödä helähytteli. Ja sitten hän iski matkustajille silmää ja kuulutti, että nyt alkaa konsertti. Hän veti taskustaan jonkinmoisen pienen soittokapineen ja pani sen poikittain huulilleen ja puhalsi ja samalla taputteli sormillaan pulleita poskiaan. Kaikki kuuntelivat tarkkaavaisina ja nyökkäsivät tuontuostakin toisilleen päätänsä, — muka ilmaistakseen, että katsos vaan, mitenkä kauniisti se soittaa! Hän soitti kaikellaisia hupaisia katuviisuja, jotka juuri siihen aikaan olivat muodissa, ja keinutteli päätään tahdin mukaan niin sievästi, ettei hänestä malttanut silmäänsä kääntää ja että pari tyttöä vähä väliä tirskahti ja töykkäsi toisiaan kupeesen. Kun hän sitten hiukan hengähti — ja sen levon hän ansaitsikin, sillä hänen nuppinsa oli nyt ihan tulipunainen, — niin kysyi eräs nuori mies, osasiko hän jotakin valssia: tätä; — ja heti taituri sen soitti, ja sekös herätti yksimielistä ihailua! Kun sitten muudan lihava ja ystävällinen matami, jolla oli iso kori sylissä, kysyi häneltä, soittiko hän myös virsiä, niin hänen täytyi tosin vastata kieltävästi, mutta hänen arvonsa vain nousi sen kautta, että hän selitti virsien olevan liian pyhiä tällaisella soittovehkeellä esitettäviksi. Ensimäisellä pysäkillä hän otti lakin päästänsä ja pyysi pikku lahjaa, sitten hän kiitellen keräsi lakkiin puoli- ja koko-groscheniset ja meni junasta.
Nyt alettiin puhella kaikellaista. Se lihava matami, jolla oli iso kori sylissä, kurkotti ruskeapäisen Klaus Baasin sivuitse eräälle Klaun vieressä istuvalle naiselle ja kertoi että hänen Eimsbüttelissä asuva kälynsä oli saanut kahdennentoista lapsensa; kyllähän sillä muuten oli kerrassa mukavat olot, mutta kaksitoista pientä oli melkein liikaa; siksi hän nyt tässä vei sille hiukan ruuan apua.
Eräs pitkä, vankka mies, jolla oli pitkänlainen merenvahapiippu hampaissa ja joka näytti perin rehelliseltä mieheltä, otti piipun suustansa ja sanoi niille kahdelle tytölle, jotka yhä juttelivat siitä soittajasta, että se musikantti oli rappiolle joutunut viinuri: elätti henkeään matkustamalla tällä tapaa joka päivä asemien väliä ja soittelemalla ja pyytämällä rahaa. Mutta siitäpä tytöt tiuskahtivat, että mitä se kehenkään kuuluu, kuinka toinen rahansa ansaitsee, yksi yhdellä tavalla, toinen toisella. Ja nuori kalpea mies, joka oli pyytänyt valssia, rupesi puolustamaan tyttöjä ja pääsi sen kautta heidän kanssaan juttusille.
Sillä välin oli toisessa nurkassa syntynyt vilkas kohtaus. Kolme hyvinvoipaa maalaista, joiden olisi arvonsa mukaan pitänyt matkustaa kolmannessa luokassa, mutta jotka nyt aikoivat ansaita takaisin hukatut olutrahat, oli joutunut pakinoihin erään nuoren miehen kanssa, jolla oli yllä kulunut havelokki,[21] ja mies väitti olevansa näyttelijä, mutta he vain inttivät, että hän oli paikastaan potkaistu räätälin sälli. Ja silloin nousi hän ylös ammattinäytettä antamaan ja seisoi sääret hajallaan huojuvassa vaunussa ja piti puheen kansalle: "Kansalaiset, ystävät, Rooman vapaat miehet! Mua kuulkaa"… Siitä Klaus Baas ei paljoakaan ymmärtänyt. Mutta epäuskoiset isännät eivät ottaneet vieläkään uskoakseen ja sanoivat, että sellaisia temppuja osaa räätälikin, — loukkaavalla äänensävyllä kuin ainakin kunnianasiasta tulistuttaessa. Silloin nuori mies alkoi näyttää, miten siinä ja siinä teatterissa kuolemaa esitetään. Hän vaipui polvilleen ja hoippui seinää vasten, kaatui maahan ja puhui viisautta ja hassutuksia ja näytti lopuksi, yleisön nauraessa haletakseen, miten Berlinin kuninkaallisessa teatterissa kuollaan. Siinä meni Klaus Baasilta suru kokonaan; vaikka hän oli lähtenyt kuolinvuoteen äärestä ja näki nyt esitettävän kuolemaa, ei hän omaa kovaa onneaan ajatellutkaan. Näytteleminen oli vallannut hänet aivan kokonaan ja hän katseli sitä silmät pyöreinä.
Kun näyttelijä seuraavalla pysäkillä astui ylpeänä ja huohottaen ulos, niin otti se pitkä, vankka mies, — joka näytti niin perin rehelliseltä, — merenvaha-piipun suupielestänsä ja sanoi: "Mokoma pajatsu!" Silloin he kaikki, niinkuin jo äskenkin, katselivat sitä isoa miestä, ja katselivat sangen kunnioittavasti. Hän oli epäilemättä koko vaunun keskusta ja arvon mittari.
Eräs nuori talonpoika, joka istui hänen vieressään, rohkaisi luontonsa ja tohti koettaa, eikö tuolta saisi kysellyksi, mikä hän oikeastansa oli. Talonpoika tarinoi ensin ilmoista ja tuulista ja viljoista, ja kysäisi sitten, oliko se pitkä mies talollinen, vai? Mutta toinen pudisti päätänsä. Silloin alkoi maalaismies käsityöläisistä ja kauppatoimista ja muista ammateista; mutta ei tullut vaan ukosta selvää vaikka minkä olisi tehnyt. Ja kun talonpojan seuraavalla asemalla täytyi lähteä junasta ja kun hän kuitenkin mielellään olisi vienyt uutisena tuon pitkän, ylpeän piippuniekan elämäntarinan kotikyläänsä, niin hänelle ei nyt jäänyt muuta neuvoa kuin kysyä suoraan ja kursailematta, mikäs mies ukko oikeastaan oli? Mies otti piipun leukapielestään ja vastasi: "Olenpahan Sauna-akan poikia", pisti piipun takaisin suuhunsa ja tupsahutti sauhun. Kysyjä puraisi nolona huultaan, vilkaisi vielä arastellen piippuniekkaan ja meni. Sitten ukkokin lähti vaunusta.
Klaus Baas ei vielä oikein ymmärtänyt koko kohtausta; mutta se vaikutti häneen kuitenkin niin syvästi, ettei hän sitä koskaan unohtanut. Ja kun hän milloin sittemmin tapasi jonkin itsetietoisen ukon, joka samalla näytti perin rehelliseltä, niin johtui hänen mieleensä tämä matkustaja ja hän ajatteli, melkeinpä epäluuloisesti: Tuossakin on niitä Sauna-akan poikia! Siitä kokemuksesta hänelle oli paljon hyötyä, ollessaan jo huomattava liikemies ja melkein jokapäiväinen Adolfsplatzin[22] kulkija.
Vaununosasto tyhjeni vähitellen. Viimein siellä ei ollut enää muita kuin Klaus Baas ja pieni paksu, lihava mies, joka nukkui. Ja Klaus Baasilla oli hyvää aikaa tarkastella ja ajatella tyystin häntä. Se näytti hänestä niin salakavalalta, ja Klaus Baas kuvitteli, että nyt se herää ja väittää, että häneltä on varastettu kukkaro. Ja voihan sille tulla vaikka halvaus, kun se on tuollainen paksu pöllikkä, — ja kas vain, kuinka se jo onkin merkillisen näköinen: kädet repottavat paksun mahan päällä niinkuin kuolleella sammakolla. Jos se putoaa hengetönnä alas lattialle — ja sitten sanotaan, että hän on sen miehen kuristanut! Niinkuin hän viitsisi koskea mokomaan rasvapullikkaan! Klaus Baas sommitteli jo sangen surullisen tarinan, aina mestauslavallensa ja katkeraan kuolemaan saakka. Siinä ne meni sitten ne kuusikahdeksatta markkaa! Ja kyllä surisi hänen äitinsä! Klaus Baas nousi ylös ja alkoi akkunasta tähystellä pysäkkejä, ja oli oikein hyvillään, kun viimeinkin pääsi lähtemään vaunusta ja pelastui tästä vaarasta ja onnettomuudesta. Mennessään hän kiireesti vilkaisi rasvamahaan: Jumalan kiitos! Se liikahti toki vielä, se eli… Mutta piiloitellen hän vaan livahti pois asemaltakin.
Pikkukaupungissa oli paraillaan markkinat. Mutta Klaus Baas ei katsonut oikealle ei vasemmalle, vaan tiedusteli heti, missä hänen suutari-serkkunsa asui, sillä isä oli kerran kehunut sitä serkkua hyväksi mieheksi. Klaus Baas oli kuvitellut, että serkku asuisi samallaisessa kauniissa pikku talossa, joita oli monta kadun varrella; ja hän tuli sangen alakuloiseksi, kun häntä neuvottiinkin erääsen vanhaan, matalaan talorähjään.