Serkku istui kelteisillään vielä korjaamattoman sängyn laidalla, jossa oli korea punaruutuinen peite, ja katseli alakuloisesti akkunan alla olevaa suutarin pöytäänsä. Kun hän kuuli kuka vieras oli ja että Jan Baas oli kuollut, niin hän nyökytteli surullisesti päätänsä ja sanoi: "Vai niin, vai niin… Vai kuollut! No ei haastella siitä… Ja nyt sinä tulit hiukan maalle unohtamaan suruasi? Ja olipa sinulla hyvä onni, sillä täällä on juuri markkinat! Makaamaan minä tässä olisin ruvennutkin, kun ei ole yhtään rahaa, ei niin groschenia, ei niin pennin pyörää! Mutta tietenkin minun on nyt lähdettävä kanssasi ja pidettävä huolta, ettei sinulla ole ikävä."
Klaus Baas aikoi juuri sanoa, ettei hän joudakaan kauan viipymään ja että hänen on käytävä vielä toistenkin sukulaisten luona. Mutta suutari pudisti miehekkäästi päätänsä ja ojensi kätensä ja sanoi: "Sinä olet minun vieraani! Velvollisuuden tunne ja lähimäisen rakkaus kutsuvat minua!" Hän sukaisi kiireesti takin ylleen, pisti Klaus Baasin kouraan vanhan pilalehden ja katosi tuvasta.
Klaus Baas tuijotti lehteen ja ajatteli: Ah, jos tästä pääsisi! Mutta ehkäpä saan häneltä neljä, viisi markkaa, kun puhun hänelle, mille asialle tänne tulin. Samassa hän kuulikin viereisessä huoneessa jonkun akan säksättävän: "Mitä, rahaako taas?… Jokos nyt, vai rahat sinulle!…" Sellaista kesti hyvän aikaa. Sitten tuli serkku takaisin, raaviskeli korvallistansa, katseli ja käänteli kädessään kymmenmarkkasta ja pisti sen taskuunsa ja sanoi luontonsa rohkaisten: "No… nyt me mennään!"
Suutari-serkulla oli kova into nähdä markkinaihmeitä. Hän katseli kauan suu auki naista, joka lauloi murhaviisua posetiivin säestyksellä. Ja hänen täytyi välttämättä nähdä maailman vahvin mies, — se onni maksoi jo neljäkymmentä penniä katselijalta. Ja hän osti kaupustelija-juutalaiselta, joka huusi kaikellaista kamaansa, puoli schockia[23] lyijykyniä ja pisti ne rynnästaskuunsa, niin että ne törröttivät näkyvissä. Joskus Klaus Baas alkoi puhua isänsä sairaudesta ja kertoa, kuinka paljon se oli tullut maksamaan. Mutta silloin serkku repäisi silmänsä selälleen, niin että kulmakarvatkin aivan katosivat pikisen otsatukan alle ja varoitti: "Älä, älä nyt toki puhu siitä! Älä, serkkuseni puhu siitä! Minun luontoni ei näet siedä sellaista. Minua rupeaa aina heti itkettämään, sillä minä olen niin hellä ihminen. Mennäänhän nyt vaan!…"
Serkku tervehti kaikkia nuoria maalais- ja kaupunkilaistuttuja ja joutui heidän kanssaan puheisiin puoleksi tunniksi kerrallaan. He puhelivat enimmäkseen hauskoista huvitteluretkistä, ja joka kerta serkku viittasi Klaus Baasiin, joka seisoi hänen takanaan, ja sanoi: "Minä olisin tänään pistellyt tilkkiä anturaan aika tavalla, mutta tuli tuo serkkumies Hampurista. Ja ei kuin ala tallustaa tahdoinpa tai en!" Joka puolen tunnin päästä he pistäysivät kapakkaan, missä suutari joi lasin olutta ja Klaus Baas limunaatia, niin että häntä alkoi lopulta ihan ilettää se imellys.
Erään makkarakojun edustalla — "Kuumia makkaroita, kuumia makkaroita" — he söivät seisten päivällistä. Silloin oli kymmenestä markasta enää jälellä vain kuusi ja nyt alkoi jo ilta pimetä. Klaus Baasille tuli hätä käteen, hän alkoi kertoa, paperinen makkaralautanen kädessä, että äiti oli kyllä pystyvä ja ahkera ompelijatar, mutta kun isä oli potenut neljä kuukautta vuoteen omana, niin… Mutta siitä serkku taas repäisi silmät selälleen: "Ei nyt toki puhuta sellaista! Minullahan on niin hellä luonto, veikkoseni! Rupean heti tässä ihmisten nähden itkemään!"
Klaus Baas toivoi kuitenkin vielä ja pilkisteli joka ostosta tehtäessä serkun olan takaa hänen käteensä nähdäkseen miten paljon oli rahaa vielä jälellä. Serkulta ei loppunut katselu- ja puheluhalu eikä jano sammunut. Ja viimein hän alkoi loruta joutavia ja lauleskella. Silloin oli vielä kolme markkaa jälellä. Klaus Baas tarttui nyt päättävästi hänen hihaansa ja kukkaroa hoitelevaan käteen ja ilmaisi suoraan asiansa. He seisoivat erään eläinteltan takana, ympärillä oli kaikellaisia laatikoita ja arkkuja, joissa kuletettiin käärmeitä ja mitä lie muita konnikaisia ihmisten ihmeteltäväksi. Suutari-serkku istahti heti eräälle laatikolle ja huokasi lohduttomasti: "Voi hyvä Jumala tämän maailman surkeutta!" Ja siinä kyyrysillään hän alkoi itkeä. "Tämä elämä on surun laakso! Entä sinun poloista äiti parkaasi! Mutta minkä minä tässä nyt voin? Ja mitä minua hänen onnettomuutensa liikuttaa?! Minähän olen itsekin niin vaivainen kurja, jotta… Ei ole vaimoa, ei ole lasta, ei ole rahaa, ei anna luonto rauhaa. Voi kurjuutta!"
Klaus Baas katseli häntä vähän aikaa ja keikahti sitten kannoillaan ja meni matkaansa. Torin kulmauksessa hän vielä katsahti taakseen ja näki serkun istuvan käärmelaatikon kannella punaisen ilmoituslyhdyn himmeässä, lekuttavassa valossa. Suutari puristi ja pörrötteli kämmenillään päätänsä, joka oli horkahtanut melkein polvien alapuolelle. Klaus Baas ihmetteli silmät pyöreinä mokomaa ja lähti jatkamaan matkaansa hiljaisissa mietteissä.
Kulkiessaan pimeää katukujaa hän näki erään ravintolan pihalla, jota lyhdyt valaisivat, vielä joukon maalaisten rattaita ja vankkureita. Hän kysyi rengiltä, joka parastaikaa valjasti hevosia telttavankkurien eteen, oliko täältä ketään lähdössä Eckebeckiin? Renki vastasi, ettei sinne muita, mutta näiden vankkurien tilaajat kyllä. Näissä ei ollut kuitenkaan enää tilaa yhtään.
Kun Klaus Baas alla päin ja neuvottomana vetäytyi vankkurien luota portille ja alkoi lähteä jalan pitkälle, oudolle taipaleelle, tuli ravintolasta nauraen ja ilakoiden viisi kuusi nuorta tyttöä ja saman verran poikia ja nousivat vankkureihin. Ainoastaan yksi tytöistä jäi pihalle ja sanoi nauraen: "Minä jään tänne tädin luo yökuntiin, enhän voi lähteä ilman hemestiä, kun kaikilla muilla kerran on hemestinsä."