Mutta renkipä osoitti Klaus Baasia, joka yhä seisoi portin pielessä ja sanoi: "Tuostahan sen nyt saat. Hän tahtoisi hevoskyytiä, on menossa Eckebeckiin."
Nuori väki vankkureissa nauroi ja huusi: "No ota se, siitähän sen saat."
Tyttö tuli Klaus Baasin luo ja näki hänet kauniiksi, solakaksi pojaksi ja sanoi hämmästyneenä: "Mutta sillä on niin totiset silmät." Ja jatkoi hiljaa ja sydämellisen hellästi: "Tule vaan pois, älä pelkää!" ja vei hänet vaunujen luo ja käski nousemaan telttaan.
Kun raskaat vankkurit naristen ja rumisten lähtivät liikkeelle, kysyi tyttö, mitä varten Klaus Baas sinne Eckebeckiin; ja hänen kävi sääliksi ja surkutteli: "Hyvä Jumala sentään, sinua poika poloista!… Ja noin yksinään patikoimassa!… Niin, niin, sehän se on köyhyys aina!"
Vähän ajan päästä sammutti joku pojista pikku lampun, joka oli ripustettu teltan kattoon, ja nytkös tuli hauska elämä. Jotkut parit eivät joutaneet ollenkaan muita ajattelemaan: istuivat käsitysten ja supattelivat keskenään ja suutelivat. Mutta toiset tekivät minkä mitäkin kujetta ja vaativat sitä kilttiä tyttöä suutelemaan Klaus Baasia. Tyttöhän oli itse sanonut poikaa hemestikseen, mutta he eivät ollenkaan näyttäneet olevan rakastavaisten joukossa paikallaan. Ja he huusivat kuskille, että täytyy seisauttaa ja heittää tämä pari ulos!
Tyttö nauroi ja sutkautti vastaan. Mutta kun ilveestä ei tullut loppua, niin hän sanoi viimein: "No mitäs pahaa siinä nyt sitten? Tehdään nyt noille sitten mieliksi." Ja hän pani kätensä Klaus Baasin kaulaan ja suuteli häntä.
Klaus Baas kummasteli moisia ihmisiä. Kaikkea sitä matkalla tapaa: ensin suutarin, joka hulluttelee ja pillahtaa itkemään; ja nyt tämä tyttö, ensin on ihan hiljainen ja sitten mäiskää suuta. Mutta hän taipui totisena olemaan maassa maan tavalla.
Sitten laski vähitellen kuu ja tuli pimeämpi, kujeniekat nukahtivat ja parit kuhertelivat entistä innokkaammin. Silloin otti tyttö käsille eväänsä, vankan hapanleipäkannikan, ja rupesi syöttämään Klaus Baasia; pisti aina murusen hänen suuhunsa ja suikkasi suuta päälle ja naureskeli: "Ka kuin sinun henkesi haisee hapanleivältä!" Klaus Baasista maistui oiva hapanleipä paastoamisen ja limunaatin päälle mainiolta ja hänestä alkoi tuntua oikein mukavalta kullan käsivarrella, sillä tyttö oli kietaissut kätensä hänen vyötäisilleen, ja hän vastaili: "Sinunkin henkesi haisee leivältä!"
Kylän tien haarassa tyttö laskeutui Klaus Baasin kanssa ajoneuvoista ja vei pojan kaitaa polkua myöten pimeään olkikattoiseen kylään äitinsä luo. Hän herätti äidin ja selitti, kuka hänen toverinsa oli ja pyysi antamaan yösijan. Sitten hän itse meni palveluspaikkaansa, läheiseen kartanoon, ja Klaus Baas nukkui sen yön mukavasti tuvan puusohvalla.
Ja seuraavana aamuna hän lähti enonsa luo, jolla oli pieni tila vähän matkan päässä kylästä. Uusi, vuoraamaton rakennus oli kolkon näköinen ja piha siivoamaton. Hän meni sisään, sangen huolissaan tehtävänsä onnistumisesta. Eteisessä ja suuressa ikävässä keittiössäkään ei ollut ketään. Ja tuvassa, josta häntä vastaan hulmahti tympeä, ummehtunut ilma, ei niin elävää sielua! Silloin Klaus Baas tohti vielä peremmälle ja pilkisti ikävännäköiseen peräkamariin: siellä makasi sängyssä vanha muija, se nosti päätänsä ja kysyi, kuka se on? Klaus Baas sanoi nimensä ja kertoi, että hänen isänsä oli kuollut, ja hän oli nyt tullut koettamaan, eikö saisi sukulaisilta apua äidille. Mummo hapuili nuoraa, joka riippui pääpuolessa katosta, ja vetäytyi sen avulla istualleen ja tirkisteli tihruisilla, melkein sokeilla silmillään Klaus Baasia ja sanoi: "Menivät kaikki suolle turvetta nostamaan." Ja päätään pudistaen hän jatkoi: "Ei ne sukulaisista välitä, lapsi parka."