Klaus Baas istahti tuolille oven pieleen ja kysyi arasti, oliko hän talon vanha emäntä. "Ei", vastasi mummo, "kyllähän minä Baaseja olen, mutta vain hyvin kaukaista sukua näille. Minulla ei ollut omaisia, ja kun olin saanut säästöön kuusisataa markkaa, niin testamenttasin ne näille, jotta heidän piti minua elättää. Olin silloin niin huono ja ne luulivat, että minä potisin vain sen vuotta ja kuolisin pois. Mutta se tauti pakkausikin jalkoihin ja jalat halttautuivat ja tässä sitä nyt olen maannut jo viisitoista vuotta, heidän vastuksinansa. Minä olen jo kahdeksanyhdeksättä vanha, viime joulusta. Voi voi tätä surkeutta." Ja mummo pudisteli taas päätään ja toisti: "Onhan ne varakkaita, mutta ei ne sukulaisista, lapsi parka! Turha matka tämä oli."
Klaus Baas katseli silmät suurina suvun vanhaa hyödytöntä tuulijättöä, nousi hiljaa ylös ja meni ulos.
Hän maleksi pitkät ajat kartanolla ja tähysteli tielle ja toivoi heidän tulevan suolta ja pelkäsi samalla. Vihdoinkin he tulivat, isäntä ja emäntä sekä kaksi koulua-käypää lasta. He kuuntelivat Klaus Baasin lyhyen tarinan, olivat sangen välinpitämättömiä ja menivät sisään jättäen hänet pihalle seisomaan. Jonkun ajan päästä tuli eno ulos kaivolle, jossa Klaus Baas odotti, ja kysyi, eikö hän nyt voisi käydä Bindorfin rovastin luona, se oli Jan Baasin toisia serkuksia, — sen ne olivat olleet ne keltakantiset kirjat. Jos Klaus Baas sinne aikoi, niin olisi parasta lähteä heti, sillä pappilaan oli vähintään kolmen tunnin matka. Klaus Baas vastasi, että ei hän nyt oikein siltä rovastilta: ei hän tiennyt, oliko se hänen isänsä kanssa edes tuttukaan. "No niin", vastasi eno, "miten vaan paraaksi näet. Minun pitää nyt lähteä suolle."
Eno lähti, ja Klaus Baas seisoskeli kaivolla alakuloisena ja mietiskeli, koettaisikohan vielä valittaa äidin suurta hätää emännälle — silloin tulikin emäntä kuistiin ja sanoi Klaus Baasille, että hänen pitäisi lähettää toinen lapsistansa puotiin, mutta ei nyt sattunut olemaan pientä rahaa: olikohan Klaus Baasilla? Poika kaivoi kukkaronsa taskusta ja antoi emännälle ainoat yksitoista groscheniansa. Emäntä pisti ne toiselle lapselleen ja supatti hänelle jotakin. Ja toinen vekaroista ihastui samassa Klaus Baasin kukkaroon, ja kun äiti sanoi: "Lapsi saa sillä leikkiä!" ja antoi kukkaron hänelle, niin lapsi katosi saaliineen äidin jälestä keittiöön.
Vähän ajan päästä emäntä taas ilmestyi ovelle ja tuli pojan luokse kaivolle ja kehoitti häntä nyt vain lähtemään pois. "Sinä et muuten ennätä Bindorfiin ennen pimeää", hän sanoi. Klaus Baas tiesi kyllä, että häneltä nyt oli peijattu vähät lantit ja kukkaro; mutta hän häpesi emännän puolesta, katsoi maahan ja meni matkaansa.
Hietainen tie kierteli töyryjen välitse, Klaus Baasin oli nälkä, ja toivo oli loppumaisillaan. Kovalle otti pappilaan meno ja vielä päälle päätteeksi kerjääminen vento vieraalta! Hän seisattui jo pari kertaa ja aikoi pyörähtää takaisin ja palata äidin luo; mutta sitten heräsi taas toivo: ehkäpä jokin kumma sattuma vielä häntä auttaa ja hän saa rahat. Poika tallusteli karun nummen rinnettä, tallusteli kautta pienten kyläpahaisten ja pienien näreiköiden ja laskeutui sitten rämeikölle. Silloin tuli joku hevosella hänen jälestään: nuori talonpoikainen mies, tyhjillä korirattailla; hän pysäytti hevosensa ja pyysi ystävällisesti Klaus Baasia nousemaan kärryihinsä. Klaus Baas kapusi laudalle ja vastasi toisen kysymyksiin, mistä oltiin ja minne matka? Ja kun Klaus Baas kertoi Hampurista ja rovastista, ei mieskään tahtonut olla huonompi, vaan kehaisipa puolestansa Berlinillä, jossa hän oli kolme vuotta ollut kaartissa, sekä jutteli lapsistaan, joita oli kolme, ja tammavarsastaan.
Niin ajeltiin kolisevilla korirattailla poikki suon ja noustiin ylävämmälle maalle. Ja kun he sitten kaarsivat verkalleen harvaa metsäistä rinnettä, niin he näkivät kauempaa pienellä aholla viidakon laidassa parven pellavapäitä lapsia. Heillä oli kädessä pähkinäpuun varpuja, keltaisia "kissoja" — niillä he huiskivat toistensa poskia, ja kahlasivat sakeassa ruohikossa maantielle päin, matkalla kotiin. Ja kun lapset pääsivät tielle ja tulivat ajajia lähemmäksi, niin virkkoi talonpoika, jonka rattailla Klaus Baas ajoi: tuollahan taitaakin olla rovastin tyttö. Ja kun hän samassa huusi: "Hei, onkos rovasti Garbensin tyttö siellä?" niin heti juoksi keltatukkainen, lyhythameinen tyttö luokse. Hän oli terveen ja lujan näköinen ja sanoi reippaasti: "Minä se olen, Suse Garbens. Mitä on asiaa?" Ja hän lykki niskaan tukkaansa, jota tuuli painoi silmille.
Klaus Baas vastasi hämillänsä: "Minä olen Klaus Baas Hampurista. Sinun isäsi ja minun äitini kuuluvat olevan sukua ja sentähden aioin pistäytyä vähän teillä."
"Vai niin", vastasi tyttö iloisesti, heti valmiina. "Pysyhän siellä vaan; minäkin tulen rattaille."
Ja ennenkuin Klaus Baas ehti päätä kääntää, oli tyttö kavunnut pyörää myöten rattaille ja istahti hänen viereensä laudalle; ja toveriparvi nousi takaa kärrikoriin.