Hän palasi kotiin iltapuolella. Sisarukset seisoivat keittiössä lieden luona, Hanna tuijotti silmät kalseina ja totisina pannuun, jossa paksut pavut räsähtelivät; pienokaiset olivat kahden puolen hänen helmoissaan. Heillä oli perhesurun merkkinä kaikilla kaulassa ohuet kaulahuivit, jotka oli kiireen kaupalla värjätty mustiksi. Mutta niistä lähti väriä, joten lasten kaulat olivat ihan sinisen mustat.
Kun Hanna sanoi, että isä haudataan tänään ja että äiti oli paraillaan hautuumaalla, lausui Klaus ylpeän juhlallisesti: "Tiedän sen. Sitävarten tulinkin juuri tänään takaisin; oli isän asioita selvitettävä." Hän käveli, katseli huoneita, tarkastelemassa muka, oliko kaikki kunnossa, ja sanoi sitten, että äiti kyllä tekee uutterasti työtä ja hänkin hommaa tässä pian ansiota. Sitten hän istahti uuvuksissa ikkunan ääreen rahille, laski rahapussin viereensä ja odotti jännityksessä äidin tuloa.
Kun Antje Baas kalpeana ja viluissaan palasi haudalta ja näki pojan kotona, niin hän suoristihe ja hengähtäen helpoituksesta sanoi: "No hyväpä, että sinä tulit."
Klaus Baas nousi ylös ja antoi hänelle rahapussin ja sanoi: "Terveisiä
Petteriltä; hän lähetti nämä."
Antje Baas otti massin ja kun hän tunsi, kuinka raskas se oli, niin hänen kasvoilleen lehahti puna, ja hän meni heti perhehuoneesen. Vähän ajan päästä hän tuli keittiöön ja pistäysi ulos, varmaankin velkojansa maksamaan.
Seuraavana päivänä lähti Klaus Baas maalarin luo kertomaan viime tapahtumista ja sanomaan, että hänen oli nyt hankittava itselleen jotain muuta tointa, missä voisi olla koko päivän. Mutta maalarin ovi olikin lukossa.
Seuraavana sunnuntaina Klaus Baas pääsi ripille. Uuteen pukuun ei ollut rahaa yltänyt ja Antje Baas harjasi ja hankasi tuota vanhaa kasvot kalseina. Hänen hellästi rakastetun poikansa täytyi mennä vanhoissa vaatteissa sellaisena päivänä kirkkoon, se viilsi hänen sydäntään, oli melkein yhtä julmaa kuin miehen kuolema.
Mennessään Klaus Baas näki Kalli Daunkin juuri tulevan kotoansa kadulle. Hänellä oli kuluneet, huonot pyhävaatteet, niin ahtaat, että hän näytti tavallistakin pienemmältä ja heikommalta. Mutta itse poika oli levollinen ja varma ja hän kertoi paikanneensa kyynäspäänsä itse, äiti ei ollut joutanut.
"Se on perhe se meidän!" hän sanoi. Kalli Dau näytti nälistyneeltä ja hänen tummat silmänsä olivat vakaat kuin aikamiehen.
Kirkossa he menivät toisten parveen ja katselivat sitten juhlamenoa kuin mitä teatterinäytöstä. Rippikoulussa eivät he papin puheista olleet tunteneet mitään, joka heistä olisi ollut erikoisen kaunista tai ylevää. Ja sitä vähää, mitä he olivat kuunnelleet, eivät he uskoneet. Statistitemput, joihin heidät oli määrätty alttarin ääreen, he tekivät välinpitämättömästi kuin kaikki muutkin nuorukaiset.