Kohta ilmestyi kynnykselle kuuden- seitsemäntoista vanha tyttö, paitahihaisillaan ja alushameisillaan. Hän oli terve ja vanttera, tukka kasteltu ja kauniisti sileäksi kammattu kuin Petter Baasinkin, päällyshame käsivarrella. Hän tarkasteli vaieten vierasta, istahti sängyn laidalle ja alkoi kierrellä suittua tukkaa nupulle vasemman käden etusormella. Petter Baas kertoi nyt surullisen uutisen ja sanoi että äiti tarvitsisi kuusikahdeksatta markkaa. Tyttö oli aivan rauhallinen. Ja tukkansa kuntoon saatuansa hän nousi ylös, pisti hameen päänsä kautta ylleen, solmi lujasti nauhat ja sanoi levollisesti: "No mitäs siinä, Petter; pitäähän ne antaa."
Klaus Baas henkäisi helpoituksesta ja ajatteli: onko näillä sitten rahaa niin paljon?!
"No niin", sanoi Petter, "otahan ne käsille sitten!"
Petter Baas pujotti hitaasti liivit ja tallijakun päälleen ja tyttö alkoi penkoa jotakin sängyn olkipatjan alta. Klaus Baas katseli silmät pyöreinä ja alkoi jo ihmetellä sitä, että punaisenkirjavassa tyynyssä oli kaksi pään kuoppaa; mutta samassa se haihtui, hän muisti vain rahan. Nyt tyttö sai esiin paksun engelskannahkaisen rahamassin, joka oli kurottu lujasti nuoralla kiinni ja nuoraan tehty monet solmut ja itse pussi köytetty sängyn jalkapuuhun. Tyttö availi kynsin hampain monet solmut. Petter Baas piti kämmeniään tytölle ja tyttö nosteli niihin taalarin ja markan rahan toisensa jälkeen. Kun määrä täyttyi, huoahtivat he molemmat syvään ja sanoivat: "Siinä ne nyt on."
"Anna vielä kaksi taalaria", sanoi Petter. Kun nuo kaksi oli saatu, he katsoivat toisiansa, ikinä ei Klaus Baas sitten unohtanut heidän totisia, miettiväisiä kasvojansa… Sitten virkkoi tyttö: "Pitänee antaa kaikki; ei kai niillä liene leipääkään." Ja hän pisti kouransa syvälle pussiin ja otti viimeisetkin kolikot ja pani ne toisten joukkoon. "Noh", hymähti tyttö, "nyt hän voi viedä yhdellä tiellä massinkin."
Petter Baas näytti eroavan siitä vastenmielin. "Niin massinko?" hän toisti venytellen ja katseli tyttöä pitkään.
"Minä ompelen tänä iltana uuden", vastasi toinen.
Silloin Petter Baas köytti massin ympärille sormenpaksuista nuoraa ainakin pariinkymmeneen kertaan ja solmi viimein lujan silmukan ja pisti massin Klaus Baasin kaulaan, — sekä piti puheen ihmisten pahuudesta ja kuvaili monenkaltaisia onnettomuuksia. Sillä välin kestitsi Trina Klaus Baasia ruumiillisesti kelpo leipäkannikalla ja kupilla kahvia. Ja viimein sanoi Petter Baas, kauhean peloittava ilme kasvoillaan: "Mitenkähän sinä saat sen äidin ne ottamaan… Herra sen ties! Parasta on, kun sanot, että jokin rikas juutalainen lykkäsi sinulle lahjaksi, tai jotain sellaista. Sillä jos se kuulee, että ne on minulta, niin se lyö sillä massilla pääsi puhki. Siunaa taivaan Herra, se on muijaa se! Ja pidähän silmällä, ettei se tapa itseänsä työllä; ja muuten, olkaahan iloisella mielin vaan! Voisinhan minäkin pistäytyä joskus katsomaan; mutta, en tiedä… minun käy aina hullusti sen kanssa." Sitten lyötiin Klaus Baasille kättä ja laskettiin hänet ulos tallin ovesta.
Klaus Baas kulki kylän raitin aitaviertä ja kuunteli entisiä, tuttuja kotikylän ääniä: narahti ovi, kolahteli kärryn pyörä, lehmä ynyi turvallisessa navetassa. Kun hän tuli kylän harjulle ja aukeamalle, josta näki kauas, niin hän katseli istuinpaikkaa ja huomasi paksun hirren, joka oli asetettu ravin laitaan estämään tietä sortumasta. Sille hän nyt istahti, pidellen rahapussia kaksin käsin sylissä, ja katseli epäselvissä mietteissä synnyinpaikkoja — ihmetteli kylän hiljaisuutta ja autiutta ja kuuli korvissaan suurkaupungin humun. Ja tunsi ikäänkuin vastustamattoman kaipuun juuri sinne, voimakkaampaan, selkeämpään elämän touhuun.
* * * * *