He antoivat kättä herralle ja rouvalle ja Klaus Baas meni tytön jälestä keittiöön. Suse varusti hänelle vettä vatiin ja muut pesuvehkeet ja istahti sitten pöydän kulmalle ja katseli, kun Klaus pesi jalkojansa. Ja Suse pakisi minkä mistäkin hommistansa. Kai Klaus Baas jäisi tänne edes muutamaksi päiväksi? Suse näyttäisi hänelle koko kylän ja naapurin varsat ja pikku porsaat. Pakistessa tyttö vähitellen luisui pöydän kulmalta ja rupesi polvilleen lattialle pojan jalkoihin ja nojasi pellavapäätään käteensä ja katseli ja pakisi hänen pestessään jalkojansa. Klaus Baas ei paljon vastaillut. Hän ajatteli kauhulla huomista päivää.
Sitten Suse vei Klaus Baasin yliskamariin ja käänsi peiton ja puhtaan päällyslakanan auki ja istahti lattialle selkä kaappia vasten ja lorusi ja pakisi yhä: Milloinka Klaus tuli heille taas?… eikö hän voisi viettää kesälomaansakin täällä… oli oikein kiltisti tehty, että hän tuli käymään; ja sepä nyt oli hauskaa, että isä ja äiti luulivat Susen jo olevan sängyssään, ja hän istuikin täällä ja oli niin hauskaa rupatella. Klaus Baas kuunteli puolella korvalla ja riisuutui ja pujahti varovasti puhtaasen vuoteesen, tytön yhä pakistessa. Vähitellen Susen kysymykset ja jutut harvenivat; ja yhtäkkiä hän nukahti lattialle. Klaus Baas kuuli hänen selvästi huokuvan unissaan. Silloin poika kohosi hiljaa istualleen ja ajatteli perinpohjin lohdutonta asemaansa. Oli selvä kuin päivä, ettei hän tästä talosta saisi rahaa; hänen oli mahdotonta sanoa näille ystävällisille onnen miekkosille olevansa rutiköyhä ja armottomassa rahapulassa. Ja — hän oli valehdellut! Klaus Baas pudisti päätänsä ja katseli toivottomana ympärilleen. Tyttö nukkui tuossa polvet pystyssä, leuka niiden varassa; kevätyön siniharmaa kirkkaus hohteli hänen tukassaan, joka oli valahtanut olkapäille ja polville.
Klaus Baas sujahutti hiljaa jalkansa sängystä lattialle, pukeutui varovasti ja kiireesti, sieppasi saappaat käteensä ja hiipi tytön ohi kamarista, sipsutteli alas portaita myöten eteiseen ja pujahti keittiön ovesta ulos. Penkillä suuren lehmuksen alla tarhassa hän veti saappaat jalkaansa. Ja katosi yön selkään, patikoi synnyinkyläänsä kohti.
Vaikkei paistanut kuu eivätkä valaisseet tähdet, oli yö niin kuulas, että hän eroitti hyvin pyöränjälet, milloin parittain, milloin kolmittain, leveällä vaalealla tien juovalla, sekä hietakummut kahden puolen ja siellä täällä kasvavain nuorten koivujen joka oksan. Tie oli vuosisatoja ollut valtatienä pohjolasta eteläseuduille; nyt pitivät liikettä yllä rautatiet. Suorana, leveänä ja asuinpaikoilta kaukana se maantie halkoi täällä yksinään taivalta, — vanha, väsynyt, hiljainen matkamies. Varsilla kasvoi varvikkoa ja kanervaa ja siellä täällä joku puu, kylvämätönnä, istuttamatonna.
Klaus Baas muisti poikasajoilta kaikellaisia kauheita juttuja "vanhasta suuresta valtatiestä". Ja siksi hän otti nyt linkkuveitsensä taskusta ja avasi sen ja piti aina valmiina. Kun siellä täällä tuli aho ja sillä tai aivan tiepuolessa näreikössä kuumotti talo, uutisasumus, niin hän kulki verkemmin kuten nauttiakseen edes vähän aikaa ihmisten läheisyydestä. Mutta kun talo jäi taakse, niin hän pisteli puolijuoksuksi, päästäkseen pian aution taipaleen poikki. Kerran hän pelästyi kauheasti isoa tummaa olentoa, joka ilmestyi tielle hänen eteensä. Sydän jyskyttäen hän kiersi isossa kaaressa sen ohi, puukko hihassa. Mutta samassa hän huomasi, että se oli hevonen, joka rauhassa syödä nyhti. Klaus Baas meni luo, taputteli sitä ja jatkoi matkaansa. Jonkun ajan päästä jyrisivät vastaan suuret, kömpelöt vankkurit, kolme isoa hevosta edessä. Hän huomasi heti lujista ja kömpelötekoisista ajokaluista, että ne olivat marskimaalaisten ajovehkeitä; oltiin menossa turpeen tai puun hakuun. Siitä hän arvasi aamun lähenevän, ja oli hyvillänsä. Puolen tunnin päästä alkoikin tuuli hengähdellä vinhemmin ja kylmemmin ja ennusti aamua. Hän eroitti jo missä oli. Ja hän saapui jalat puutuneina aamun hämärissä synnyinkyläänsä.
Hän poikkesi kylän raitilta ja meni suoraan taloon, missä velimies oli renkinä, tähysteli pihalla ympärilleen ja huomasi tulen tuikkivan pienestä, matalalla olevasta akkunasta tallin oven pielestä; meni lähemmäksi ja näki veljensä kelteisillään seisovan kirstunsa vieressä ja sukivan tukkaansa. Veli tirkisti pieneen peilinsiruun ja kasteli joka sipaisun välillä katkennutta luukampaa ruskeaan vesivatiin. Klaus Baas naputti akkunaan ja sanoi: "Se olen minä, veljesi Klaus."
Petter Baas avasi ikkunan ja vastasi: "Tule sisään", ja viittasi hänelle. Kun poika tuli sisään, niin Petter Baas istahti kirstunsa kannelle, peili ja kampa kädessä, ja sanoi: "Kyllä minä olen kovan onnen poika. Aavistin jo, että tänä päivänä tulisi jotain. Viime vuonnakin tähän samaan aikaan tallasi valakka Rusko jalkaterälleni ja toissa vuonna olin vähällä pudota katolta, kun olin tervaamassa. Annapas nyt tulla vaan, mikä hätänä? Onko äidillä mikä? Onko hän tehnyt itselleen mitä vai onko hän pieksänyt hengiltä jonkun teistä?"
Klaus Baas sanoi isän kuolleen ja kertoi hänen sairautensa.
Petter Baas laski kamman ja peilin kirstulle ja istui selkä köykyssä, käsiänsä polvien välissä riiputtaen, ja tuijotti mietteissään eteensä. Veli kertoi rahapulasta — ja kuinka hän eilen ja toissapäivänä oli turhaan juossut apua etsimässä.
Petter Baas kuunteli. Sitten hän nousi ylös, avasi kaidan, karkeista laudoista kyhätyn hataran oven ja sanoi tyynesti ja verkalleen — arvokkaasti kuin ainakin kahdeksantoista ikävuottansa täyttänyt: "Tulehan tänne, Trina."