Ja pappi tuli kuin tuli. Ja Jan Baas tunsi jo ensi silmäyksellä hänet samaksi papinkokelaaksi, jonka pyssyn hän siellä sotaretkellä oli puhdistanut. Jan Baasin suu meni heti tuppeen! Hän vetäysi tuolineen nurkkaan, niin ettei hänen kasvojaan nyt pimeällä ilmalla näkisi, ja haasteli vääristetyllä äänellä. Emäntänsä uhkaavista silmän leimauksista hän ei välittänyt tuon taivaallista. Antje Baas koetti saada isäänsä pakinoimaan; mutta isä oli julmalla tuulella, sillä tytär oli turhanpäiten juuri tupannut hänen eteensä sen pienen, kukallisen kahvikupin, jota ukko ei kärsinyt, senhän tytär tiesi. Läkkiseppä Libbertillekin sattui juuri kaikkein häveliäin hetkensä ja hän piti koko ajan, minkä pappi oli vieraana, kasvojaan poispäin käännettyinä, tähysti akkunasta pihalle, jossa kana nokitti punajuurikasta.
Antje Baas vaihtoi hämillänsä milloin minkin pikku lapsista syliinsä, vuoroin paksun Petterin, vuoroin pikku Loten, ja hieroskeli tapansa mukaan peukalonsa ja tuomentottinsa välissä heidän nenänykeröjensä selkää, paineli alaspäin muka, vieroittaakseen niistä koppavan, huikentelevaisen Baasien nenän luontoa, joka oli hänelle kerrassa kauhistus, — ja jutteli pastorin kanssa. Pastori joi kupin kahvia ja tupakoi ja joi toisen kupin, ja pakinoi Antje Baasin ja lasten kanssa, jotka eivät enää olleet kaikkein pahimmillaan, vaan jo hiukan haastelivat.
Kun hän sitten teki lähtöä, ei Jan Baasin auttanut muu kuin tule pois piilosta vaan! Hän kaarsi sisäseinän viertä pitkin aina eteiskopukkaan ja kysyi siellä tekoäänellään: mitäs se maksaa? Pastori vastasi hämmästyneenä: "Mutta, — siitähän on jo sovittu, tämä kaste tulee ilmaiseksi." Jan Baas ehti vain pari kertaa siunailla: "Älkäähän nyt ottako pahaksi, älkää nyt ottako pahaksi, herra pastori", — pappi meni.
Mutta kun Jan Baas tuli takaisin pirttiin, seisoi hänen vaimonsa oven suussa ja tiuski heille kolmelle, että he olivat järettömiä joka kallo, ja räiski kuin räty, — niin että läkkiseppä Libbertin häveliäät katseet nyt vilistivät kuin kärpät pitkin pirtin seiniä, ylös ja alas, ja turhaan ne hakivat monta päivää sen jälkeenkin tukikohtaa; ja appiukko tuli pelkästä kiukusta tytärtään kohtaan ja häntä yhä ärsyttääkseen melkeinpä hyvälle tuulelle; ja Jan Baas kohotti vaan kättänsä ja huitaisi äkäisesti ikäänkuin toivoen tuon papin ja tämän pahan päivän niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.
Ja kun kummit menivät matkaansa, silmäili Antje Baas miestänsä halveksivasti ja sanoi: "Muistatkos, miten sinä sillä kokastelit! Senkin seitsemänkymmentä kertaa kerroit, kuinka sinä muka silloin papille vastasit, ja nyt: kas se on mies, papukaija! Sanasankari! Sellainen Baas! Päältä uhkea; mutta sisältä!? Ja sinä olet pahin kielipalku kaikista."
Jan Baas nauroi sekä hauskusissaan että nolona ja meni ulos, lehmää ruokkimaan.
Miehen lähdettyä Antje Baas otti kätkyestä pikku poikansa, joka siinä äsken oli ristitty Klaus Hinrich Baasiksi, käänsi sen kasvoja valoa kohti ja näki, että olihan se sievä lapsi, mutta että sillekin uhkasi kasvaa tuo sama epäilyttävä, pulska, kokasteleva Baasien nenä. Ja heti hän nyt alkoi hivellä sitä etusormellaan ja peukalollaan, ja istui siinä mietteissään, ankarin, jäykin kasvoin; ja päätti pitää tätä lasta erikoisen tiukasti silmällä, jotta hänestäkin tulisi edes joltinenkin ihminen.
II.
Antje Baas oli tuonut vanhempainsa kodista syrjäiseltä, aukealta nummelta mukaansa kätkyen, jota suku oli käyttänyt jo yli sata vuotta. Sen jalat olivat aikain vieriessä kuluneet kaksikulmaisiksi niin että se joka heilahduksella kolahti ja kimposi koholle. Naapurin vanha emäntä, Griesbachin mummo, neuvoi häntä laitattamaan lullaan uudet jalat, sillä hänen mielestään Antje Baasin suvussa huomattava melkoinen äkäpäisyys varmaankin johtui juuri tuollaisesta alituisesta ylös ja alas rynkyttämisestä. Hän väitti, ettei ukko Baasin, Antjen isän kanssa, voinut elää ihmisiksi; "ja helppo ei ole aina tulla sinunkaan kanssasi toimeen", hän sanoi. Antje Baas oli kahden vaiheella, korjauttaako kätkytjalat vai ei. Mutta silloin sattui heille tulemaan Wulffin vanha emäntä, jolla oli sinappia kaupan ja jota pidettiin älynaisena, ja tämä sanoi: "Anna sinä sen kätkyen vaan olla rauhassa, Antje; mene ja tiedä, vaikka se vielä karistelisi lapsesta taudit ja kelvottomat tavat! Muista sinä vaan, että miehesi on Baaseja!" Ja kun uudet kätkytjalat maksoivat rahaa ja Antje oli ehdottomasti vakuutettu Baasien kelvottomuudesta, niin sai kätkyt jäädä honkon-lonkottajaksi kuin ennenkin. Ja lapsikin tottui siihen.
Ja pian poika jo käydä venkkuroi pienestä, ruskean tummasta pirtistä eteisen poikki keittiöön; kunnes hän alkoi lopultakin huomata, että äiti oli yhtä tuittu vihassaan kuin nopsa käden käänteessänsä. Silloin se kepsutteli mieluummin eteisestä pihalle ja pienelle säleportille, jota se ei saanut auki, ja odotti siinä Petteriä ja Lottea koulusta. Ja kun nämä sitten tulivat, niin he kyykähtivät portin pieleen seljapensaan taakse ja Lotte supatti: "Mikähän tuolla maassa rapisee? Onkohan se koiran pentu vai… olisikohan rotta?" Ja yhtäkkiä hän löysi odottajan, avasi portin, polvistui hänen viereensä ja sanoi: "Ka, pieni miehen köllikkähän se onkin!" Ja sitten hän talutti veikkonsa pikku pirttiin.