Varsinkin kävi olo hullunmoiseksi kun kolmas lapsi oli syntynyt ja kastettu.
Koska synnyttäjän tila näytti vaaralliselta ja syksyiset tiet kuohuivat likaa, kepsahti riuska ja reipas Jan Baas satuloimattoman hevosen selkään, jonka oli lainannut työnantajaltaan, naapurin isännältä, ja lasketteli minkä ratsu kavioista pääsi läpi raivoisan myrsky-yön kaupunkiin ja astui kätilön asuntoon. Mutta siellä sanottiin, että hänet oli haettu eräälle toiselle kadulle toimeensa. Jan Baas kompuroi nyt pikkukaupungin öisiä, pimeitä kujia hevostaan jälestä kiskoen ja ajatteli, että neljä vuotta sitten hän vielä oli ollut huoleton ja iloinen poikamies tätä samaa katua viheltäen keikkuessaan, ja nyt hän oli kahden lapsen isä, ja tuskassa vaimonsa ja kolmannen lapsen hengen tähden! Sellaisessa surussa hän meni päin mäntyyn ja jyristi ensin kolmen vanhan mamsellin ovea, jotka valvoivat vielä kipeää kanarianlintustaan vaalien: "Onko kätilö täällä?" Nuokos suuttuivat moisesta mahdollisuudesta ja paiskasivat oven kiinni hänen nenänsä edessä. Hän laputti toiseen taloon, josta myös näkyi valoa, ja koputti oveen. Mutta siellä oli jo edistytty pitemmälle kuin hän ja hänen vaimo parkansa: juotiin jo varpaisia ja riemuitseva seura pakotti yökulkurin ja hätäsanoman tuojan kulauttamaan ovenpielessä kupin norria kurkkuunsa. Mutta sitten kävi nuoren kummitädin sääliksi ja hän lykkäsi pellolle erään vieraista, joka nyt lähti opastamaan Jan Baasia jonkin suutarin taloon.
Jan Baas köytti hevosensa latvaleikkoon lehmukseen, joka seisoi kuin paalu akkunan alla, ja meni eteiseen ja sieltä tuikkivaa tulta kohti suutarin verstaasen, sekä näki kätilön, pienen, hintelön ikäpuolen naisihmisen, seisovan sängyn vieressä — ja vuoteessa suutarin emännän. Mutta mestari käytti viisaasti hyväkseen pakollista yövalvontaa: hän teki työtä. Hän istui pöntöllään selin tupaan, kasvot akkunaan päin, kalju, paksu päälaki kiiltävänä paistaen, ja hakkasi tilkkiä niin vimmatusti! Suutari kai oli huonokuuloinen ja siksi kaikille joutaville loruille vastahakoinen, eikä kääntänyt päätänsäkään, ei ollut vieraasta tietävinäänkään. Oppipojat, joiden makuusija oli juuri tuo leveä sänky, missä nyt emäntä voihkaili, istua nököttivät paikkansa menettäneinä rapatun ja siniseksi tuhritun seinän vierustalla rahilla ja onkivat särkiä unenpöpperöissään. Sivuskamarista kuului nukkuvien lasten hengitystä. Jan Baas istahti tuvan ainoalle tuolille ovenpieleen ja kulutteli aikaansa raaputtelemalla linkkuveitsellään savea pois pitkävartisista saappaistansa; näin kootun saven hän sitten likisteli siististi kakkaroiksi ja asetti ne viereensä permannolle. Kaksi tuntia hän odotti, kunnes lapsi syntyi ja sekä lapsi että äiti olivat saaneet tarpeellisen hoidon.
Mutta kun hän kätilöeukon kanssa meni ulos pimeälle kadulle, niin eukkopas ihmettelemään, ettei nähnytkään lehmuksen juurella rattaita, vaan ison, vanhan, romuluisen ruskean konkarin. Kuitenkin hän nosti riuskasti päällyshameensa helmat korville ja alkoi huipata lyhyillä alushameisillaan reippaasti hakijan rinnalla. Jan Baasilla oli toisessa kainalossa laukku, toisella hän talutti hevosta. Myrskysi yhä ja sataa tihutti ja oli pilkkoisen pimeä ja tie likaa kuohuva. Kun joskus kuu pilkahti pimeän pilven reiästä esiin, silmäsi Jan Baas oudoksuen vierustoveriaan, joka siinä talsi ohuilla koivillaan, ravassa polvia myöten. Ja hän ajatteli: Kaksi tuntia tällä tavalla menee! Ei auta, hevosen selkään meidän vaan täytyy, ja yhtenä. Hän oli aika hulivili ja iloinen mies, joka riemuitsi kaikesta kauniista, hohti se sitten taivaslaelta tai pavun kukasta taikka naisen silmistä. Ja kävipä hänelle nyt tämä kalkki todellakin karvaaksi. — Se on ruma kuin ryökäle, hän ajatteli, ja peloissaan se painautuu minun kainalooni. Mutta kärsiihän sitä vaimonsa ja lapsensa puolesta vaikka mitä!
Hän alkoi siis houkutella eukkoa nousemaan hevosen selkään: vaikkei nyt kiiruummin jouduttaisikaan, niin pääsisi matami edes rapakkoa alustamasta; ja jos hän ottaisi laukkunsa, niin Jan Baas voisi ravakammin taluttaa hevosta. Mutta eukkopa ei sanonut eläessään istuneensa hevosen selässä: ja nyt hänellä oli erään sattuman tähden suorastaan mahdoton vastenmielisyys hevosia kohtaan. Mutta Jan Baas talutti pitkäkoipisen ruunikon kuitenkin aidan viereen ja maanitteli eukkoa; sai hänet onnellisesti nostetuksi selkään ja antoi hänelle laukunkin. Heti kepsahti hän sitten itse hänen taakseen. Ja nyt — hui! helmat hulmusi, hoikat kädet hosuivat, laukku remputti, eukko kirkui kamalasti ja rapa räiskyi. Niin joutui kätilö runsaassa puolessa tunnissa perille ja auttoi lapsen maailmaan.
Aamuhämärissä läksi eukko riuskana ja tuikeana, helmat korkealle käärittyinä, takaisin kaupunkiin. Hän tiukkasi Jan Baasilta lupauksen, ettei siitä ratsuretkestä saisi kellekään puhua. Mutta Jan Baas puhui kuin puhuikin. Ei tosin vaimolleen. Mutta vaimo sai sen sitten kuulla muilta, ja hänkös nyt motkottamaan halveksivasti: "Siitä sen nyt taas näkee, miten vähän on Baaseissa ihmistä! Ei edes oman lapsen syntymä ole niistä totinen asia. Niin —, ne ovat sellaisia lörpäkköjä ja hahattajia, ettei sisu anna edes omain lasten säilyä juoruilta ja pilkalta!"
Ja tottapa se osaltaan olikin. Sillä kun Klaus Hinrich Baas kuusikolmatta vuotta sen jälkeen tanssi Bürgin markkinoilla nuoren rouvansa kanssa huvipaikassa, jossa kovan tungoksen vuoksi täytyi töniä toisia ja jossa tanssitaan aina kyynäspäät pystyssä, ja silloin törmäsi erästä tanssivaa neitoa vastaan, niin rouva nyrpisti halveksivasti nokkaansa ja katsahti häneen vihaisesti eteenpäin yhä tuupittaessa ja sanoi: "Ihmekös jos sinä joka paikkaan törmäät! Sinuahan ei tullutkaan kätilö auttamaan, vaan paholais-akka mustalla oriilla!"
Kun vanhemmat kuukauden päästä suunnittelivat ristiäisiä, niin taas ilmausi vaikeuksia.
Ensiksikään he eivät olleet saada kummeja. Pyydettiin kahta serkkua, mutta he kieltäysivät; he olivat itaraa väkeä: piti säästää pyhävaatteita, ja sitä paitsi he pelkäsivät kaikellaista uutta rasitusta serkkulaisten puolelta, joiden perhe niin nopeasti lisääntyi. Silloin pyysi Antje Baas vanhaa isäänsä. Hän oli tosin luonnostaan hiukan sietämätön ihminen, siitäkin syystä, että oli ikänsä asunut nummen perukassa, mutta eipä nyt muu eteen tullut. Lisäksi pyydettiin läkkiseppä Libbertiä, joka oli luonnostaan niin häveliäs, että käänsi kasvonsa syrjään ja katseli muualle aina kun hänelle puhuttiin. Rovasti oli lähtenyt matkalle; mutta lukkari sanoi, että sunnuntaina tulee uusi pappi sijaiseksi, sehän se tempun tekaisee.
Ja niinpä he sitten pimeän hämäränä marraskuun päivänä kekottivat pienessä, tummassa pirtissä odotellen pappia, — Antje Baas mustissaan, Jan Baas kuin isäntä ainakin paitahihaisillaan, kummit mustissa, lyhyissä jakuissa, lapset siisteissä pyhämekoissa.