Jan Baas jäi harjun rinteelle kotiin, kävi tilallisten luona maantöissä, korjaili iltaisin talon seiniä, pisti viikkopalkkansa kivulloisen äidin kouraan ja sieppasi pyhäilloin, kun onni potkaisi, tytön käsikynkkäänsä. Jos laskettiin pilaa joko noista tulevista maksuttomista ristiäisistä tai veliparin pesänjaosta, niin hän katsoi iloisesti virnakoiden pilkkaajain piiriin ja nauroi niin mehevästi sekä itselleen että toisten pilalle, jotta ihmiset sanoivat: mehevintä koko Heisterbergin kylässä on Jan Baasin nauru.
Kun hän oli noin puolivälissä kolmatta kymmentä, kuoli hänen äitinsä, ja Jan Baas arveli, että pitäisi tässä jo ottaa eukko. Mutta hän ei tiennyt, kenen ottaa; sillä kaikki, joita hän oli pitänyt kainalossaan, miellyttivät häntä kyllä: vaan vaimoksi heistä ei ollut ainoastakaan. Hän ajatteli näet: pitäisi tässä nyt vielä tulla jotain aivan erikoista. Ratkaisematonta pulmaa, suurta, hiljaista arvonantoa, alinomaista ihmettelyä!
Mutta näin hakuteillä harhatessaan hän eräissä tansseissa tapasi sitten tytön, joka ennen muinoin oli navahuttanut häntä viivottimella kynsille. Neito oli nyt lähemmäs kolmenkymmenen ikäinen, kypsynyt, uhkea kaunotar, kohtuullisen solakka, silmät entiset terävät. Hän oli ompelijatar ja oli jäänyt naimattomaksi sentähden, että oli äkäinen kuin ampiainen: etenkin silloin kun nuoret miehet häntä tohtivat lähennellä. Nyt Jan Baas tanssitti häntä koko yön; mutta kelvon sanaakaan he eivät vaihtaneet: sillä kun poika aikoi avata suunsa, niin tiuskahti tyttö, ettei hän puhele tanssiessaan. Ja kun Jan Baas yritti loma-ajalla uudestaan, niin tyttö sanoi, että täällä on kelvottoman tomuista: hän ei viitsi pölyä nieleskellä. Viimein kotimatkalla pojan toki täytyi virkkaa pari sanaa. Mutta silloin julmistutti hän neidon kauheasti. Ikäänkuin olisi tulipunaiset pihdit pistänyt vesipyttyyn, niin tyttö räiskähti: jätti Jan Baasin seista töllöttämään ja meni matkaansa. Niin kävi kolme neljä kertaa.
Mutta sitten tapasi Jan Baas hänet taas ja sanoi että täytyi tässä nyt viimein puhua niistä häistä. Tyttö kääntyi selin, ikäänkuin toinen olisi häntä kauheasti loukannut, ja vastata tokaisi tylysti: "Yhdentekevä minusta; ehkä parasta ettei ollenkaan."
Jan Baas kysyi varovasti: "Milloin siis, — minä päivänä?"
Tyttö ei vastannut vähään aikaan sanaakaan ja häntä kiukutti se, että Jan Baas viheltää huilotteli itsekseen. Mutta mitäpä hän muutakaan olisi tehnyt; hänen puheistaan toinen aina ihan raivostui. Sitten vastasi tyttö: "Sinun tupa-rähjäsi menee kohta nurin."
Jan Baas pudisti päätänsä ja mutisi varovasti, että olipa hän jo korjannut joka seinän, — ja jatkoi huilotustaan enempää selittelemättä.
Silloin tyttö vihan vimmassa kimmahutti: "Ilmoissa ikänä en mene millekään Baasille. Baasit ovat pillipiipareja ja huilottelijoita." Ja hän laputti matkaansa.
Jan Baas oli tämän keskustelun tuloksiin vallan tyytyväinen ja meni pyytämään pastorilta vihkimistä ja asettui seuraavana pyhänä tavalliselle paikalleen urkulehterin alle ja katsoa seivästi koko ajan suoraan eteensä, ettei vain morsiameen vilkaisemalla karkoittaisi häntä pois kirkosta. Kun jumalanpalvelus loppui, Jan Baas asteli penkiltään alttarin eteen, katsomatta ympärilleen. Jonkun aikaa hän sai seista siinä yksinään, mutta sitten morsian tuli kuin tulikin jälestä ja asettui hänen rinnalleen, kumminkin hyvän välimatkan päähän; sekä hokaisi papin päätettyä puheensa kyllästyneenä "otan", ikäänkuin lykäten loitommalle vasikkaa, joka tunkeusi turpineen hänen kättään nuuskimaan. Vihkimisestä päästyä he astelivat kaitaa polkua pitkin miehen kotiin — oli sateinen syyspäivä — Jan Baas edeltä, vaimo perästä. Mutta kun tultiin lähelle, niin keikahti vaimo erään naapuritalon polulle ja murahti: "Tuolta piika karkasi; minä lupasin auttaa lypsyllä." Silloin meni Jan Baas pieneen puutarhaan, joka oli hänen talonsa edessä, ja alkoi siellä kaivella lapiolla. Ja hän pöyhi ja vihelteli ja lauleskeli itsekseen, noin ihmettelyn ja kunnioituksen ja surun vaiheella — aivan kuin oli jo aavistanutkin.
Vaikkei heillä ollut leivän pulaa — vaimon sakset ja neula auttoivat paljon — ja vaikka heille syntyi kaksi tervettä lasta ja Jan Baas oli aina hyvä ja raitis ja uuttera, niin vaimo oli kuitenkin enimmäkseen tuitukko. Hänen kylmää luontoaan kiusasi se, että Jan Baas oli hyvä ja että hän saattoi olla iloinen; ja hänen ylpeyttään ärsytti vielä, että hänen voimakas naisellisuutensa aina ja yhä vain janosi miehen rakkautta. Yksin Janin kaunis, hilpeä ulkomuotokin, joka oli kuitenkin vaimon salainen autuus, yllytti häntä kiukuttelemaan. Niinpä lennätettiin monasti tuimia sanoja matalan olkikaton alla; se rapisi monasti rakeista ja jytisi myrskystä.