Mutta eipä olekaan aukeamalla tai sen reunamilla nyt muuta kuin yksinäinen, olkikattoinen pirtti-pahainen, — harmaat seinät ovat matalat, akkunat pienet, katolla vähäinen ullakkokoppi, joka luukustaan päästää valoa ylisille.
Tuossa talossa, jonka kattoa ja seiniä, vuoronperään kumpaakin, on korjattu joka kolmaskymmenes vuosi, joten hökötys ei ole päässyt lyhistymään tai kaatumaan eikä myös sen kummemmaksi vanhenemaan, siellä ovat olleet isäntinä ammoiset ajat, kai jo vuosisatoja, Baasit. Nimi merkitsee herraa, mestaria, isäntää. Mutta Elben suun seutulaisethan sutkauttelevat mielellään pilaa, kun hyvin sattuu. Ja siksipä ei tiedäkään mennä varmuudella päättämään, oliko ensimäinen, tuhannen vuotta sitten elänyt Baas kelpo mies ja herra, — ehkäpä jonkin anglo-saksilaisen meripurren päällikkö; sana on vielä merenkulkijain kielessä käytännössä, — vai päinvastoinko narri![2] Kyllähän Baasien pystypäissä useimmiten on jonkinlainen pyrkivä leima, heidän vapaissa, reiluissa liikkeissään vivahdus vankkaa meripurtta, kuohukeulaa. Jotakin: Kas täss' olen vaan! Mutta luonne ei vastaa oikein tätä ulkonäköä. He tekevät tiellään kaikellaisia syrjähyppyjä, jotka johtuvat ylevästä aistillisesta hehkusta ja hyväntahtoisesta hassuudesta ja jotka näyttävät todistavan sitä, että veressä piilee vanha rotu ja tukahdutettu vanha tuli. Mutta heillä ei ole kestävyyttä, sitkeää kiinnipureumista eikä hiljaista hammasten kiristystä. Muutamat suvun vesat ovat joutuneet suorastaan rappiollekin; ruumiillisesti he tosin vielä ovat siedettävän ryhdikkäitä, mutta tulta heissä vaan ei ole ja nenän nipukka on terävä. Kun heitä näkee, muistaa kohta maksamatonta suutarinlaskuaan. Heillä onkin erikoinen taipumus juuri suutarin ammattiin tai vähäpätöisiin valtion virkoihin. Kyllähän heillekin vielä sattuu kaikellaisia päähänpälähdyksiä ja syrjäloikkauksia; mutta ne johtuvat ahnaasta, kateellisesta luonteesta ja laskevasta, pienipiirteisestä hengestä.
Niinpä pysyi kauan epätietoisena, annettiinko muinoin, tuhannen vuotta sitten tuo sukunimi tosissaan vai pilkalla, merkitsikö se suurmiestä vai suurentelijaa. — Kunnes kerran eräs Baaseista otti vaimon, joka kovuudellaan ja vihaisuudellaan löi kuin pii suvusta ilmi vanhan kätkeyneen, jalon liekin! Silloinpa pani melkein uskomaan, että tuo esi-isä aikoinaan oli kuin olikin ollut suurmies! Ja taas näytti pätevyytensä se vanha totuus, että ken tahtoo saada heikonneen sukunsa kelpo reilaan, sen on otettava voimakas, kunnokas vaimo.
Monta vuotta sitten kävellä kepsutteli eräänä tuulisena syyspäivänä Baas-suvun nuori vesa, hilpeä pojan hippana, kotoansa olkikattoisesta talosta, korkean harjun aukeamalta alas kouluun, — oltuaan koko kesäloman eräällä tilallisella renkipoikana. Hän oli kyllä sangen hyvä miehen alku ja Baasien kuosiin riuska ja pystypää; mutta kuitenkin tuntui hänestä olo tällä hetkellä ilkeältä. Sillä hän oli kesälomalla peltotöissä ja papunippujen kimpussa unohtanut koko lailla kouluviisautta ja koulumestari oli tiukka mies. Mutta vielä enemmän kuin opettajaa hän kammoksui sielustaan muuatta tyttöä, jonka opettaja oli valinnut apupaimenekseen ajamaan ja pökyyttämään kesällä häntäpäähän jääneitä oppilaita takaisin yhteiskatraasen. Tyttö ei ollut tosin häntä paljoa vanhempi eikä isompi yhtään, mutta hyvin selvä-älyinen. Hänen kotinsa oli kaukana yksinäisellä lakealla nummella: kurja töllirähjä. Vanhemmat olivat yrmeitä, ja hän itsekin totinen ja umpimielisen vakava. Se tyttö oli kiusannut poikaa jo viime vuonna, erikoisesti juuri häntä. Ja poikaa kauhistutti, että nyt se rääkki alkaa taas.
Oli virsi veisattu ja rukous luettu, — silloin se jo tulikin hänen selkänsä taakse ja alkoi nuuskia ja kurkkailla hänen kirjoitustaan. Eikä hän ollut ehtinyt piirtää riviäkään lyhyillä sormillaan, jotka luonnollisesti olivat vielä ohjaksien ja taikon pitelystä aivan kankeat, kun se jo lyödä läjäytti häntä näpille ohuella viivottimella, jota se liuvari piti piilossa kupeellaan.
Baas oli vasta pieni pojan nalli, noin yksitoista-vuotias, eikä hän uskaltanut mennä kaipaamaan opettajalle pahoinpitelystä. Sillä isäntä tietysti piti sen puolta, jonka kerran oli valinnut paimenkoirakseen. Ja niinpä poika palasi kallotellen kotikartanolle ja kaipasi äidilleen. Tämä julmistui kauheasti, kun hänen pikku poju-kullalleen sellaista uskallettiin. Mutta hänkin pelkäsi opettajaa; ja siksipä hän vaani tyttöä. Ja kun tyttö seuraavana päivänä kulki heidän kautta yksinäiselle nummelle, niin äiti huusi: "Teetkös vasta pahaa meidän pienelle pojalle, senkin rääkkääjä!" Tyttö vilkaisi viisailla, tarkoilla silmillään vihaiseen muoriin ja poikaan, joka piti kiinni hänen helmoistaan, teki karttavan kaaren ja huippasi ohitse. Hän oli aika kaunis heilakka, vankkarakenteinen ja komea astunnalta.
Hän tyrkki ja mukitti pientä poikaa sitten kaiken talvea minkä ennätti ja osoitti joka tavalla hänelle, ettei hän Baaseja siedä. Ja seuraavanakin lukuvuonna, jolloin poika, kuin tavallista, varttui ruumiiltaan tyttöä lujemmaksi, tyttö kuitenkin halusi häntä äkäisenä lähennellä, vainosi häntä silmän leimauksilla ja teki pilkkaa ja jankutteli etenkin sitä kummaa, että Baas oli silloin pidellyt kiinni äitinsä helmoista.
Sitten poika joutui palvelukseen milloin mihinkin taloon ja varttui mieheksi eikä nähnyt tyttöä moniin vuosiin.
Kahdenkymmenen vanhana, tuskin jouduttuansa sotaväkeen, hänen täytyi lähteä Tanskaan sotaan.[3] Sattuipa siellä sitten rivin kolmantena miehenä olemaan nuori papinkokelas, älykäs mies, mutta kätten töissä niin epäkäytännöllinen, ettei osannut pitää kivääriään, sinelliään ja saappaitaan kunnossa, ja siitä hän oli aina koko kiusassa. Kun hän eräänäkin päivänä, parailleen jotakin varustusta piiritettäessä, taas sai haukkuja likaisen pyssynsä tähden, ja oli hyvin nolo ja pudisteli päätänsä saamattomuudelleen, tuskissaan ja neuvottomana, niin sukkela, pystyvä ja auttavainen Jan Baas tempaisi hänen tuliluikkunsa ja puhdisti sen. Papinkokelas oli köyhä poloinen, katseli huolissaan hommaa ja sanoi: "Ei ole minulla sinulle maksaa." Mutta Jan Baas vaan lohdutteli jalomielisesti: "No, kunhan tulet sitten papiksi, niin ristit pojan minulle ilmaiseksi." Kokelas lupasi ja ala-upseerit nauroivat. Jan Baas tuli takaisin sodasta ja kertoi sitten usein mielellään tätä juttua, istuessaan toisten joutilasten veikkoin kanssa ravintolassa olutsarkan ääressä: ja kerrottuaan hän katseli niin pulskana ja riuskana toisia kuin kelpo Baas ainakin ja kehaisi: "Siinä kohdin minä ainakin olen teitä parempi: minulla on toki ristiäiset maksettu!"
Vuosi rauhanteon jälkeen kuoli hänen isänsä ja jätti kahdelle pojalle perinnöksi kolme kammetta: ikälopun, ränstyneen, olkikattoisen pirtin hietaharjulla, — pirtin seinät täytyisi taas uusia, senkin viidennen kymmenennen kerran, — noin sata lammasta, joita ukko-vainaa oli kuleksinut paimentamassa marskimaan[4] laitumilla, ja kivulloisen äidin. Jan Baasin veli oli kateellinen mies ja alkoi uikutella, että hän on niin huono ruumiiltaan ja että eikö liene sisusvikaakin; ja raskasluontoinenkin hän oli, jotta oli jo kolme kertaa seisoskellut pihakaivon suulla ja aikonut hypätä kaivoon, mutta kolminkertainen "Armahda, herra Jeesus Kristus" oli toki vielä pelastanut hänen kurjan sielunsa. Ja mitä kaikkea hän nyt kujertikaan: tarkoitus oli se, että veljen olisi annettava hänelle koko lammaskarja ja sallittava hänen vaeltaa sen jälestä kylästä kylään pohjoiseen aina Syltin[5] salmelle, hänen, yksinäisen, poloisen paimenen, kodittoman vaeltajan, ja pidettävä itse osanaan kotitölli ynnä äidin rakkaus, joita saamaan veli ei katsonut itseään ansiolliseksi, niin kalliit kuin ne kumpikin hänestä olivatkin. Jan Baas tähysti pitkin kaunista, reilun rehellistä nenäänsä; sillä hän ei ilennyt katsoa lurjusta kasvoihin, ja myöntyi ehdotukseen. Silloin lähti veli lammaskatraineen matkaansa, möi lampaat, nai nummen puolella kuivan, vanhanlaisen talontyttö-kääperön, jolla oli rahaa, — eikä sittemmin näyttänyt naamaansa.