Jonkun ajan päästä sanoi maalari: "Isäni tahtoi minusta väen väkisin opettajatarta; se olisi ollut kaunista: olisin hölvännyt lasten silmät. Äiti oli järkevämpi; hän sanoi: miksi tyttö tahtoo ja mihin hän pystyy, siksi hänen täytyy ruveta. Sanotaanpa siis mekin nyt: mihin tahdot sinä ja mihin sinä pystyt?"
Klaus Baas ällisteli häntä surkean ja tuhman näköisenä. "Mihinkä tahdon ja pystyn?"
"Niin", vahvisti maalari. "Mietipä vähän aikaa ja sano sitten."
Klaus Baas oli sellaisessa jännityksessä ja tuskassa, että vedet alkoivat nousta hänen silmiinsä.
"No sano nyt vaan", lausui maalari sitten melkein uhkaavasti. "Suu puhtaaksi."
"En pääse äidin tähden", vastasi Klaus Baas, "muuten matkustaisin maailman ympäri, ensin Afrikaan."
Klaus Baas pelkäsi, että nyt se putoaa pelästyksestä alas tuolilta. Mutta maalari vastasikin aivan rauhallisesti: "No sen minä arvasin. Ja mitä sinne? Kristinuskoako viemään?…"
Poika pudisti päätänsä.
"No", hymähti maalari, "se on totta se, ethän sinä paljon siitä.
Kirjoittaaksesi matkasta kirjan?"
Klaus Baas pudisti taas päätänsä.