Mutta kadulla hänestä tuntui taas liian myöhältä mennä työnhakuun konttoreihin. Ehkäpä, ehkä kohtaa hänet St. Paulissa suuri, suuri onni! Ehkä rikas herra on palannut Amerikasta! Ehkä hän ei ollutkaan tuon tylyn yksinkertaisen naisen poika. Huomenna hän ehkä saa hyvän paikan jossakin hyvässä konttorissa. Hänen omatuntonsa oli surkean huono ja levoton. Mikäpä eteen sellaisessa asemassa ja sellaisella tuulella? Hän kulki eteenpäin ja tuli pian taas Spielbudenplatzille. Ja siellä huvitusten vilinässä, jota hän hiukan jo tunsikin, mieli taas keveni, ja hän asteli varmana ja reippaasti edelleen.
Mutta juuri kun hän pysähtyi ensimäisen konserttihallin ovelle ja mietti siinä kahden vaiheella, uskaltaisikohan vähän pistäytyä sisään katsomaan… niin yhtäkkiä hänen edessään seisoo äiti! Klaus Baas pelästyi kauheasti! Pelästyi melkein enemmän sitä tosiasiaa, että äiti, hänen äitinsä, seisoi nyt tuossa hänen edessään, illalla, St. Paulissa, kuin omaa kohtaloansa. Hän sipaisi kädet taskusta ja astui vaistosta askeleen taaksepäin. Mutta samalla läiskähti jo korvatillikka. "Kyllä minä sinusta Baasit karistan!" sanoi äiti vihaisena ja tylysti. "Renki sinusta tulee!"
Klaus Baas otatteli kotiin, poskilla polte, johtuva muustakin kuin korvatillikasta. Hänen järkensä selvisi tuossa tuokiossa, yhtäkkiä hänestä tuli toinen mies. Kas sen hän oli ansainnutkin! Vetelehtijä hän oli, ajan varas, lorvehtija, kuin Jonni Dau. Ja valehtelija! Tuleva kuritushuoneen kasvatti! Kauheata, kamalaa! Että äiti oli tullut hänen jälestänsä ja yllättänyt hänet! Olihan hän itse jo tiennyt hairahduksensa! Kamalaa, kamalaa! Korville keskellä katua! Se oli kauheampaa kuin hiilipihdit! Hän muisti vielä selvästi sen tytön ällistyneet kasvot, joka sattui kulkemaan ohi juuri kun äiti tuli! Ja äiti oli lausunut vielä hänen nimensä! Baas!… Baas… Aivan ääneen! Hyvä Jumala! Seitsemään vuoteen hän ei ilkeäisi näyttää kasvojaan St. Paulissa! Hänen täytyisi tekeytyä tuntemattomaksi ja käyttää toisia vaatteita! Hänen täytyisi piiloitella, kunnes kasvaisi parta, niin ettei kukaan siellä enää häntä tuntisi…
Hän juoksi, loikki Millernthorin poikki kuin ryövärit kintereillä. Hän ei tahtonut katsoa taakseen, tuleeko äiti jälestä. Lyököhän se häntä vielä?… Sehän on mahdotonta: hänhän oli jo kuudentoista! Kauheaa! Rengiksi, rengiksi vaan! Mutta se oli juuri parhaiksi! Huomenna äiti vie hänet maalle ja pestaa hänet kaikeksi ijäkseen rengiksi! Se kauhea junamatka! Ja sitten rengiksi, ijäksi!… Mitä oli tehtävä?
Pojan mieleen johtui se suuri Amerikan tuntematon. Mutta kummallista: se haave haihtui nyt heti, se ajatus ei ollut enää mistään kotoisin! Ikäänkuin koko kulta-unelma olisi korvatillikasta särkynyt sirpaleiksi! Ei siitä ollut mihinkään! Ja naisihminen, joka oli lyönyt häntä korvalle, oli epäilemättä juuri hänen äitinsä. Epäilemättä, juuri äiti! Maailma muuttui yhtäkkiä inhottavan arkipäiväiseksi. Työtä ja työtä se oli vaan!… Mitähän, jos ne kauniit tyttöset tietäisivät, että hän oli kolme päivää narrina haaveksinut onnea kuin paistettua varpusta suuhun lentämään ja laiskehtinut St. Paulissa! Entäs maalari-neiti sitten! Ja mistä nyt työtä? Heti, jo tänä iltana. Arvelematta tuumasta toimeen! Mutta minne? Minne vaan, kunhan ei joutuisi äidin käsiin! Jospa juoksisi nyt maalarin luo! Olihan jo syksy ja ehkä Laura Morgenstern oli tullut takaisin?
Hän pisti kiirettä eikä seisattunut ennenkuin läähätti maalarin työhuoneessa — kuin hätyytetty rotta turvaan päästyänsä.
Maalari istui tavallisella paikallaan, sivellen illan hämärässä vielä jonkin apostolin manttelia. Häntä vastapäätä, samalla tuolilla, jolla kaunis pieni tyttö oli istunut, istui nyt vanha valkotukkainen ukko, huonoissa vaatteissa, silmät selällään kuin millä haamulla. Maalari näkyi juuri tuttavallisesti jutella jurotelleen ukon kanssa, ei kääntänyt Klaus Baasin tullessa päätänsä ja sanoi vain: "Odotahan vähän." Sitten hän kuitenkin hetken päästä katsoi silmälasiensa yli häneen ja sanoi: "Kas, sinähän se olit, Klaus?! Mitäs nyt asiaa?"
Klaus Baas kertoi änkytellen viimeaikuiset tapahtumat: isän kuoleman, rahakiipelin, kotimatkan, hiekkakuutin soudun… eikä nyt tiennyt mihin ryhtyä.
Maalari asettui mukavasti selkäkenoon ja maalasi, katsoi vanhukseen ja maalasi taas. "Pesehän pensselit", hän sanoi.
Klaus Baas pesi pensselit ja vilkaisi tuon tuostakin arasti maalariin; ja läähätys keveni siinä, ja hän alkoi saada henkeä keuhkoihinsa.