Hän kierteli uuden tuttunsa kanssa pitkin katuja, joilla nyt illalla oli vilkas liike, — kaikki oli hänellekin vielä aivan uutta ja outoa: hän ei ollut iltaisin koskaan tohtinut lähteä kotoa; ja he tulivat Steinwegiä ja suurta Burstahia[40] pitkin Alsterille.
Siellä he seisoivat hyvän aikaa uudella Jungfernstiegillä[41] raikkaassa, kirkkaassa syysyössä erään suuren hotellin edustalla, jossa oli juhlat. Ulko-oven kamanoissa riippui kauniit seppeleet, ja kun sisäovet milloin aukesivat, kuului iloista soittoa ja äänten hälinää. Vaunurivi jo odotti hotellin edustalla; ja joskus tuli yksinäinen juhlavieras tai joku pari ulos ja lähti vaunuilla tai kävellen kotiinsa. Kellarikerroksesta kuului keittiökalujen kilinää.
Schlesialais-poika meni kadun toiselle puolelle ja istahti sinne penkille ja katseli untelosti eteensä. Hänen Hampurin tutkimishalunsa loppui jo tähän. Klaus Baas sanoi hänelle, että pitääpä katsoa, eikö hotellissa ollut erästä hänen perheensä tuttua: he näet odottivat paraikaa kotimaahan erästä rikasta ystävää Etelä-Amerikasta. Ja hän meni jälleen kadun toiselle puolelle hotellin ovelle ja katseli vaieten, suu auki, ahnaasti, nautintorikkaan juhlan kauniita kuvia, jollaisia hän ei ollut ennen nähnyt.
Hänen seisoessaan ja katsellessaan aukesi yhtäkkiä sisäovi ja kadulle tuli kaksi nuorta tyttöä, uhkean ja kauniin äitinsä seurassa. He odottivat hetkisen vaunujaan, — ja ah, silloin tunsi Klaus Baas, että tytöt olivat ne hänen tuttunsa! Ne ne olivat! Kuinka kauniita valkeissa lyhyissä hameissaan, — pohkeet sirot ja hoikat, pikku jaloissa mustat, kiiltävät kengät! Klaus Baas väistyi hitaasti pimeään seinäkomeroon, etteivät ne häntä näkisi. Ne ihan varmaan! Olivat kasvaneet hiukan, ja yhä, yhä kaunistuneet! Häntä ahdisti ja rusensi tunne: miten kaukana minä olen heistä! Mitä olen minä heidän rinnallansa! Miten minä olen köyhä ja loitolla heistä!… Ja sitten tulivat vaunut ja ne vierivät pois… — Hyvä Jumala, huoahti Klaus Baas, nyt ne menivät! Nyt tuskin näen heitä koskaan…
Samassa kuului kellarikerroksen luukusta ystävällinen, hupaisa ääni:
"Kuule, haeppas toverisi tuolta, ja tulkaahan sitten tänne."
Senpä vainusi untelo ja välinpitämätön schlesialainenkin: tuokiossa hänestä tuli pirteä mies, hän kepsahti ylös ja riensi Klaus Baasin rinnalle… "Minäkin olen monasti poikana saanut mennä täti Nurmelaan yöksi", sanoi kokki alhaalta. "Saattepa vähän lämmintä keittoa." Ja hän otti lautasen toisten joukosta valkeaksi kuuratulta pöydältä.
Mutta Klaus sanoi, että hänen täytyy nyt lähteä, ja kiiruhti kotiin minkä kerkisi.
Rientäessään hiljaista, öistä katua hän ajatteli vain yhtä ja ainoista: Hyvä Jumala, jospa onni koittaisi!… Minun täytyy yrittää johonkin konttoriin… Teen työtä vaikka katketakseni… Hyvä Jumala, jos yhtäkkiä onni koittaisi.
Äiti oli yhä työssä kotona, vaikka kello oli jo kahdentoista paikoilla. Klaus Baas sanoi olleensa eräässä konttorissa, juoksupoika oli lähtenyt matkaansa, työtä oli kestänyt yöhön saakka. Antje Baasin kasvot eivät värähtäneetkään, hän ei virkkanut mitään, teki vain työtänsä. Ja poika meni nukkumaan.
Seuraavana aamuna hän alkoi heti herätessään ajatella taas noita kahta herrastyttöä ja haaveksia, miten pääsisi heidän vertaiseksensa. Ja hän ajatteli, että onni varmaan hänelle pian koittaa, ja vaipui velttoon tunnelmaan: ikäänkuin hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin odottaa ja ottaa onni, kun se tulee. Hän huomasi Stanleynsä ja syventyi lukemiseen eikä malttanut jättää kirjaa käsistään. Hän sanoi äidilleen menevänsä taas tänä iltana konttoriin ja toivovansa siellä juoksupojan paikkaa; ja samosi sangen huonolla omallatunnolla Stanleyn kanssa yhä syvemmälle mustien maanosaan. Antje Baasin edessä oli pino valkeita ompeluksia, niiden takaa hän vähä väliä vilkaisi tiukasti ja epäluuloisesti poikaansa. Kun Klaus Baas kerran iltapuolella kohotti päätänsä, niin hän huomasi äidin katseen; hän tuli vallan levottomaksi, pani kirjan pois ja lähti ulos, mukamas työhön.