Klaus Baas tunsi selvästi nämä olennot vento vieraiksi hänen hengelleen ja ajatteli, että äiti arvostelisi heidät yhdellä vilkaisulla "lorvehtijoiksi" ja "hassuiksi." Mutta hän janosi näiden monien mykkäin työkuukausien jälkeen elämää ja sanoja ja katseli uteliaasti sauhuista, ummehtunutta ravintolaa. Halukkaasti syöden ja vilkkaasti käsiään heitellen kertoi pöytäseura matkoistansa, vertaili kaikki kaupungit Budapestistä Tukholmaan saakka, arvosteli kaiken maailman taideuutuudet ja lausui kursailematta tuomionsa ja komeili sanoissa ja liikkeissä. Klaus Baasille selvisi pian, mitä nuo kolme samassa pöydässä istuvaa herrasmiestä olivat ammatiltaan. Yksi esitti sanoilla ja laululla koomillisia kappaleita: hän oli pieni, paksu ja parraton; toinen oli erään musiikkiseuran ensimäisen viulun soittaja: hän oli laiha ja kelmeä, pitkätukkainen ja mustahaveninen; kolmas, lyhyt ja kuiva miehen kääpelö, jolla oli pieni pyöreä kissan pää, oli ennen ollut viinurina, mutta oli sittemmin ruvennut silmänkääntäjäksi.
Kirjankaupustelija oli kuitenkin koko pöytäseuran päänä, sillä vaikkei hänellä ollutkaan varaa rehennellä sellaisilla erikoistaidoilla kuin muut, niin kaikkeen puhuttuun hän osasi viisaan näköisenä liittää lyhyitä, epäileviä huomautuksiansa.
Kun sitten illallinen oli syöty, ilmestyi tiskille valtava juomamaljakko, johon kaikkien ravintolavieraiden katseet kunnioittavasti keskittyivät, ja tuotiin punssilaseja. Silloin nousi ensimäinen viulu ylös, kilahutti lasiin, nypli haalistuneen mustan helmatakkinsa napit kiinni, pisti kolme sormea rintapieleen, katsahti yhtäkkiä sielukkaasti ympärilleen pöytäseuraan, tukehdutti rinnasta kohoavan liikutuksen keikauttamalla ohimoille tunkeutuvan mustan harjansa niskaan, ja lausui nyt, että hänen vieressään istuva, suuri ja maailman kuulu koomillinen resitaattori, Danielo Danako, tänään täyttää kuusikymmentä vuotta! Ja hän ylisti hänen taidettansa, hänen mimiikkinsä mestaruutta, joka oli houkutellut tällä ja tuolla puolen Atlantin valtamerta monet suut niin hillittömästi nauramaan, joka oli monesta silmästä houkutellut niin herttaiset ilon kyyneleet! Hän kiitteli kunniavieraan sisällistä ihmistä, josta olivat todistuksena monet hänen tovereille kustantamansa illalliset ja liikuttavat tunnustukset viinipikarin ääressä, myöskin hänelle, puhujalle. Ja jos hän oli mistä maailmasta ylpeä — ja hän oli ylpeä paljosta — niin ainakin oli hän siitä, että tämä jalo mies oli nähnyt hänet ystävyytensä arvoiseksi. "Mun kulta veljeni, mun velikultani!" lopetti puhuja sekä ojensi suoralla kädellä koomikkoa kohti lasiansa.
Koomikko oli kutistunut tuolillaan sitä pienemmäksi, mitä suuremmaksi kehujen kuorma kasvoi hänen päällään. Ja nyt hän istui rinta leukaa vasten, ja kyyneleet vierivät virtana mustain haalistuneiden liivien rintamuksille. Hän aikoi vastata puheesen, mutta silloin huomattiinkin, että suuri lausuja oli huono tilapäispuhuja; ja sitä paitsi jo hieman juovuksissakin. Hän painoi siunaavasti kämmenensä Klaus Baasin myyränkarvaiselle päälaelle ja lausui itkien: "Tämä nuorukainen tässä, tämä minun hyvä ystäväni, puhuu minun puolestani."
Klaus Baasin olo kävi liian tuliseksi! Hän väänsi varovasti päänsä ukon kämmenen alta pois, kopaisi Stanleynsä ja puikki seurueen kovaäänisesti melutessa matkaansa.
No kaikkea ihmettä! Miten merkillisiä ihmisiä! Jospa äiti tietäisi hänen moisten veikkojen parvessa istuneen! Tai hänen ylipäätänsä käyneen St. Paulissa!… Mutta olipa sitä mahdottoman hauska nähdä! Ja hän aikoi heti tänään vielä pikkuisen katsella. Ehdottomasti! Ja miksipä ei? Kyllä oli tehty työtä ja kovaa! Hän oli kuudentoista, eikä ollut vielä nähnyt St. Paulia!
Hän alkoi kuleksia kirja kainalossa minne ihmisvirta vei. Oli tullut jo aivan pimeä. Englantilaiset matruusit, höllähousut… kylläpä ne kulkevat hajasäärin. Mikä hävytön likka se tuo oli? Katsoi häntä ihan kuin tuttua, ja kuin haluten puhella hänen kanssaan. Ja kapakassakos oli tungos! Ja kaikki nauroivat ja porisivat! Ja hänen elämänsä, kuinka se oli hiljaista ja köyhää ja sanatonta! Eikö noilta miekkosilta ollut keltään kuollut isää tai siskoa, eikö kellään ollut ankaraa äitiä, ei aavistusta suruista ja puutteesta? Ja tuolla oli suuri näyttely: neekeritansseja! "Hyvä herrasväki! Kaksikymmentä villiä naista Dahomesta! Ei milloinkaan ennen näytetty!"… Ah, tätä elämän pyörrettä!
Tuokion päästä hänen teki mieli pistäytyä erääsen ravintolaan. Hän meni nurkkapöydän taa, tilasi lasin olutta, maisteli sitä ja katseli väkeä ja katseli Stanleytään, ja alkoipa siinä ajatuksissaan kirjaa selailla. Ja hän unohti kokonaan ympäristönsä. Hänellä ei ollut moneen vuoteen, aina siitä kun hän oli lukenut Robin poika Krusoen, ollut tilaisuutta ja aikaa lukea mitään yhtenäistä kertomusta. Nyt hän vaipui lukemiseen kuin noiduttu. Näiden ihmisten elämä ja touhu oli hänen hengelleen vielä tuntematon ja vieras; kirjasta saatu elämä oli hänen kehitysasteensa mukaista. Vieraita tuli ja meni. Parvi nuoria kauppa-apulaisia valtasi viereisen pöydän ja alkoi meluta ja lasketella sutkauksia. Klaus Baas katsahti mietteissään ylös ja tunsi hämärästi olevansa tuon pöytäseuran takana nyt vielä paremmin piilossa. Ihmiset, jotka näkivät hänen niin huolettomasti lueksivan, luulivat varmaankin häntä ravintoloitsijan pojaksi, kun hän oli niin nuorikin, eivätkä mitenkään häirinneet hänen rauhaansa. Yksi vain pisteliäästi sutkahutti hänelle: "Lyö kirja penkin alle, poika! Täällä on elämä, täällä heiluu hattu!" Klaus Baas katsahti puhujaan hajamielisesti, hymyili nolosti haaveissaan, ja jatkoi lukuansa. Pitkän aikaa hän sai olla rauhassa; sitten tuli nuori, kalvakka mies ravintolaan, katseli ympärilleen, ei nähnyt muualla paikkaa ja istahti Klaus Baasin pöytään. Istui kotvan aikaa hiljaa ja kysyi sitten: voisiko herra neuvoa outoa Hampurissa?
Silloin Klaus Baas löi kirjansa kiinni ja ryhtyi puheisiin ja vastasi kysymyksiin ja kysyi itsekin vieraalta minkä mitäkin. Nuorukainen oli pari vuotta vanhempi kuin hän ja oli tullut Ylä-Schlesiasta työnhakuun Hampuriin; muuta selvää ei hänestä paljoa saanut. Klaus Baas kysyi, elivätkö hänen vanhempansa: toinen kertoi heistä välinpitämättömästi kuin olisi puhunut ventovieraista. Klaus Baas kyseli hänen veljistään, sisaristaan: kyllä, olihan niitä useitakin, liikaakin — ja tulokkaan naama oli niin ilmeetön ja välinpitämätön kuin olisi puhuttu maantien kivistä, joiden ohi hän oli sattunut kulkemaan. Klaus Baas kysyi, miten hän tänne oli joutunut, mitä teitä, missä kaupungissa oli käynyt: ei poika tiennyt. Millä tavoin hän oli koettanut täällä päästä työhön? Ilmeni, ettei hän ollut juossut jälillä suinkaan kuin jäniskoira, vaan oli hyppelehtinyt minne sattuu kuin sylikoiran penikka. Ja olipa muun muassa sattunut St. Pauliin ja tähän pöydän ääreen, ja katsoi nyt tylsästi olutlasiinsa.
Klaus Baasissa paisui turhanpöyhkeä sääli, ja hän alkoi kopeilla ikäänkuin olisi Hampurin joka sopukan tuntenut. Ja hän lähti pian tulokkaan kanssa kadulle, näyttämään hänelle Hampuria.