Klaus Baas punastui ja kysyi hämillään ja samalla arvokkaasti: "Mistä te sen tiedätte?"
Silloin mies löi rintoihinsa ja alkoi kerskua jalosti: "Häh? Mistäkö
tiedän?… Minä pääsin Tondernin[38] seminaarista keskiarvolla 'hyvä'!
Mitäs se on, poika? Minä olen ollut kymmenen vuotta opettajana
Hohendammissa! Sinä olet saman seudun väkeä. Murre sinut ilmaisi!"
Klaus Baasista tuntui sopimattomalta udella, miten mies oli joutunut
Hohendammista, hiljaisesta Elben rantakylästä, St. Pauliin ja
Spielbudenplatzille. Hän lausui hillitysti: "Minä olen Heisterbergistä,
Baaseja." Ja miehen kysellessä hän sitten kertoi, missä oli tänään
käynyt ja mitä suunnitteli.
"Vai niin", sanoi mies, "oletko etevä ainekirjoituksessa? Siitä se riippuu! Minä olin seminaarissa etevin —: naukun otossa ja ainekirjoituksessa! Uskotkos sen? Jos et usko, niin katsopas vaan tätä kirjaa! Ymmärrätkös? 'Aineen loogillinen suunnittelu ynnä esimerkkejä…' tuossa tekijäin nimet… katsopas, mitäs tuossa lukee? 'Dierk Vogt, Hohendammin kansakoulun opettaja'." Ja kaupustelija jymäytti taas nyrkillään rintaansa ja sanoi: "Jos sinä haluat: Dierk on valmis kotipuolelaisen hyväksi kaikkeen… aivan kaikkeen! Hän jakaa ruokansa, vuoteensa hänen kanssaan. Älä poistu vielä, kotipuolen mies, minä olen niin yksinäinen ihminen!"
Uusi tuttavuus herätti kyllä uteliaisuutta; mutta mies ei tuntunut Klaus Baasista tarpeeksi arvokkaalta tutulta. Hän jäi siihen seisoskelemaan, mutta pysyttelihe hiukan syrjemmällä.
Parvi tehtaantyttöjä kulki pajattaen ohi. Sitten joukko merimiehiä, piippunysät hampaissa ja kädet housuntaskussa. Joskus maalaisia, kaksin, kolmin, uteliaina tähystellen. Tuossa kaksi katutyttöä: holsteinilainen tallirenki, suitset olalla, kääntyi ja katseli heidän jälestänsä. Sitten tuli paikaton kauppa-apulainen ja joutilas, juoppo kisälli. Parvi keskenkasvuista ja aikaisin rappiolle joutunutta nuorisoa. Emännät iltaostoksillaan. Ja kaiken aikaa vieri satamasta keskeytymätön työläisvirta.
Joku kulkevista seisattui, kun sattui, katselemaan kirjarattaita: otti kirjan käteensä ja pani sen paikoilleen taikka osti. Ne olivat aikoja, jolloin teollisuutemme kasvoi valtavasti ja heitti ihmiset sekaisin ja ankarampaan todellisuuteen, mikä teki heidän silmänsä tarkkanäköisemmiksi ja mielensä järkevämmäksi. Enimmät ostivat kyllä yhäkin hurjia seikkailuromaaneja ja jotkut siivottomiakin juttuja. Mutta monet halusivat yhä enemmän ja vakavampia ajankysymyksiä, jotka kumosivat vanhaa tai rakensivat uutta. Kun joku ostaja näytti epäilevän kirjan arvoa, löi kaupustelija monasti kädellään takkinsa tahraiseen rintamukseen, joka pullotti povitaskun paperitäytteestä, ja sanoi: "Minä hankin ainoastaan kirjoja, jotka minä tunnen", taikka keveämmin: "Totta kai minä sen nyt opettajana tiennen."
Eräät ostajat tunsivatkin hänet ja nimittivät häntä "persetteriksi", jonka alasaksilaismurre on vääntänyt vanhasta kunnianarvoisesta "präzeptor"-arvonimestä,[39] sekä kuuntelivat vakavina hänen arvostelujaan. Mutta kun rattaiden luona ei ollut ostajia, jutteli kaupustelija Klaus Baasin kanssa. Poika seisoi kädet uuden takin taskussa, nojaellen seinää vasten, — muka hyvin välinpitämättömänä, mutta oikeastaan halukkaasti kuunnellen vanhan juopon kerskailua, seminaarijuttuja, tarinoita hänen opettaja-ajaltaan sekä hänen kirjaselostuksiaan. Sillä Petter Söötin kanssa kuuttia soudettaessa ei oltu tosiaan sanoja tuhlattu.
Kun satamasta vierivä työläisvirta vihdoin loppui, vaati kaupustelija kotipuolen poikaa latomaan hänen apunansa kirjoja pinoon ja sitten tulemaan hänen kanssaan illallista syömään. Klaus Baas auttoi ja asteli pian aikamoisen välimatkan päässä kaupustelijan sivulla, joka lykkäsi rattaitaan, ettei vain luultaisi häntä samaan liikeyritykseen kuuluvaksi. Mies kääntyi kaidalle kadulle ja työnsi rattaansa erääsen pihaan. Siellä he kantoivat kirjat rattailta pieneen rakennukseen, joka oli maan tasalla.
Sen jälkeen he palasivat Spielbudenplatzille ja pistäysivät Wilhelminenstrassen varrella pieneen ravintolaan, jossa siihen aikaan, ja kai nykyäänkin, kävi paljon kaikellaisia taiteilijoita. Ohjelma ei ollut vielä alkanut ja illasteltiin paraikaa monien pikku pöytien ääressä ja juteltiin minkä mitäkin. Entinen koulumestari meni suoraapäätä perälle, jossa istui nurkkapöydän ääressä jo ennestänsä pari kolme hänen ikäistään herrasmiestä, kutakuinkin välttävissä mustissa vaatteissa, esitteli Klaus Baasin kotipuolelaisenaan ja tilasi illallista.