Leuat loukkua lyöden ja kiukutellen hän tuli kotiin ja kertoi, mitä oli tapahtunut, ja sanoi, että nyt hän ei sinne enää mene. Äiti murahti tylysti: "Sellainen rääpelö olet kuin muutkin Baasit! Joudutko sänkyyn!" Ja jatkoi työtään.

Seuraavana päivänä iltapuolella Klaus sanoi, että hänen on lähdettävä etsimään parempaa paikkaa, pani päälleen uudet vaatteet, kampasi tukkansa veden kanssa niinkuin tavallisesti ja pyysi Hannaa katsomaan vähän hänen pukuansa, ja käänteli ja pyörähteli. Ja lähti satamaan Dovenfleetille,[36] jossa muisti nähneensä kauppakonttoreita. Uuden pukunsa ja pulskien saappaittensa arvon tietäen hän asteli jäykänlaisesti. Hän tunsi hämärästi, että johonkin noista konttoreista hänen pitäisi nyt päästä, mihin toimeen tahansa, kunhan vain pääsisi: juoksupojaksi taikka pakkaajaksi tahi oppilaaksi. Niin että kohta saisi muutaman lantin rahaa ja samalla tilaisuuden tehdä työtä ja kehittyä vähitellen kelpo ihmiseksi.

Hän pujahti arasti ensimäiseen konttoriin. Se oli pieni ja niukasti kalustettu huone; kolme neljä nuorta miestä istui kirkkaan akkunan ääressä pitkän ja leveän pöydän ympärillä kirjoitustöissä. Joku vanhanpuoleinen herra kulki juuri sen huoneen läpi toiseen ja tuli sivumennen hänen luoksensa ja kysyi kylmästi, mitä hänellä oli asiaa, ja vastasi: "Me emme nyt tarvitse."

Klaus Baas lähti allapäin toiseen taloon, nousi vanhat, pölyiset portaat ja pujahti varovasti sisään. Se oli matala ja huonosti valaistu huone; viisi kuusi nuorta herraa työhommissa paikoillaan selkä köyryssä. Vankka, hartiakas mies, joka istui vierushuoneessa, näki hänet, tuli luo ja kysyi: "Mitä asiaa?… Onko todistuksia?… Mikä isänne?… Missä hommissa pääsiäiseltä?… En voi käyttää…"

Klaus Baas aikoi sanoa vielä jotain. Mutta herra oli jo kääntänyt hänelle selkänsä…

Ja samoin kävi kolmannessa ja neljännessäkin konttorissa.

Hän jätti yrityksen siksi päiväksi valtaan, koska iltakin jo läheni, ja maleksi satamassa rantoja pitkin, aikoen mennä kotiin pienen mutkan kautta. Niin hän tuli St. Paulin höyrylaituriin ja nousi Davidstrassea pitkin kaupungin keskustaan. Ilma, joka oli viikkokausia ollut surkea ja rämyinen, muuttui nyt: tuli oikein kaunis syysilta ja raikas tuuli puhalteli. Hän alkoi käyskennellä laiskasti ja oikoi selkäänsä ja nautiskeli raittiista ilmasta ja uudesta puvustaan ja ajatteli riemuiten, että nyt siitä raskaasta työstä oli päästy. Niin hän kulki verkalleen satamasta vierivän ihmisvirran mukana ja katseli kaikkea ympärillänsä.

Davidstrassen ja Spielbudenplatzin[37] kulmaukseen oli kuleksiva kirjankaupustelija seisauttanut rattaansa ja levitellyt niiden pitkille lavoille kauppatavaransa. Ja nyt hän käveli siinä kärryjensä vieressä edestakaisin kädet syvällä taskun pohjissa. Pari työmiestä, toinen vanha, toinen nuorempi, seisoi rattaiden luona katsellen kumarapäin jotakin kirjaa. Klaus Baaskin pysähtyi silloin ja tähysteli kaula pitkällä kirjoja ja mietti, että mitäs, jos hänkin vähän katselisi noita? Ja miksi ei? Olihan hänellä taskussa viisi markkaa, kunniallisella työllä ansaittua omaa rahaa. Eikö hän ollut tehnyt työtä kokonaista kahdeksan kuukautta, kuluttamatta omiksi hyvikseen niin groschenia? Ja hän oli jo kuudentoista vanha! Eikö hän nyt kerrankin saisi ajatella hiukan omaakin mukavuuttaan? Valita jokin kirja ja lueskella sitä kaikessa rauhassa?

Itsetietoisena säästöistänsä hän tuli lähemmäksi ja katseli kädet takin taskussa kirjojen nimiä. Tuossa oli paksu kirja: "Stanley, Mustien maanosassa." Kansikuvassa oli pitkä jono hoikkia neekereitä, jotka taivalsivat äärettömän ruohoaavikon poikki; taustalla valtavia metsiä. Kas siinäpä kirja! Niin olisi hänkin tahtonut vaeltaa viljelemättömiä ja vieraita maita! Mutta kun ei nyt sinne itse voinut päästä, ei ainakaan vielä, niin eipä moisen kirjan lukeminen tyhmemmäksikään tehne! Se maksoi vain markan. Klaus Baas veti kukkaronsa taskusta ja sanoi vakaasti, hiukan murteellisella vivahduksella: "Tuo kirja tuossa."

Kaupustelija, joka oli leveänaamainen ja takkupartainen ikämies, katseli ylös Klaus Baasiin — poika oli näet pitempi kuin hän — ja ojensi hänelle kirjan ja sanoi: "Kas vaan, oikein parasta kotipuolen väkeä!"