Klaus Baas istuu kalman kalpeana kuutin kannella, jalat tervavaatteen alla, ja ajattelee: kukahan tuokin oli, joka putosi… nyt hän kulkee elottomana ruumiina jääkylmässä, likaisessa vedessä, kuin laho hako vain… laivankeulain lykkimänä, virran kurimoissa ja pyörteissä… Ehkä oli jokin maalaissuutari, joka ei voinut elää niukoilla ansioillaan maalla ja tuli Hampuriin… tai pikkukaupungista kirjuri, jolta leipä loppui. Nyt odotetaan kotona ilosanomaa hyvistä palkoista; tuleekin kuolon viesti.

Mikä tavattoman korkea höyrylaiva kohoo raskaasti tuolta Grasbrookin satamasta? Kaksi hinuria nyhtää kuin mäyräkoira-pari pingoitetusta rossista, kulkien sievän matkan edeltä. Verkalleen kääntyy jättiläinen huuruavaan pääuomaan; nyt hinurit irtautuvat touveista… Mahtavasti möräten hirviö vaatii valtaväylää ja tietä. Mikähän lippu on etumastossa? On niin hämärää vielä ja lippu riippuu märkänä pitkin tankoa. Reelingillä on tiuha, musta ihmisparvi; he tuijottavat vaieten, kaula pitkällä rannalle, kalpeneviin, ohuihin valoriveihin, taloihin ja torneihin, jotka kuumottavat harmaan mustista sadepilvistä. Nyt lepattaa lippu hiukan ja avautuu… tietysti tähtilippu! — Pieni siipilaiva myllää varomattoman nopeasti ja liian läheltä heidän ohitseen. Sen aalto pousahtaa ja räiskähtää yli kuutin laidan; sen savu pullahtaa heidän eteensä ja ympärilleen niin etteivät he näe tuumaa joelle. Ja Petter Sööt lausuu toisen sanansa sinä päivänä: "Lempparin katkurännäli."

Sitten valkenee vähitellen päivä… Koko satama huuruaa ja usvii ja tippuu vettä; joka mastosta, joka tangosta, viiristä, joka savupiipusta ja laivain kupeista, aitauksista ja ponttooneista rämysade räiskyy ja heruu kaiken päivää, kunnes ilta hämärtyy. Sitten on pyhän aatto. Silloin Klaus Baas kulkee satojen lastaajien ja telakkatyöläisten mustassa parvessa, joka verkalleen, likomärkänä ja uuvuksissa vyöryy rantakaiteita pitkin, ylimeno-höyryille. Ja sitten hän juoksee kotiin.

Mutta pojan mieli on vain valoisa ja lämmin, harmaan ja vilun ilmankin alla. Ah sellaista loistetta ja kauneutta ja lämpöä! Kelpo tulevaisuuden ihana unelma säteilee niistäkin kylmäin syyspäiväin sadepilvistä. Ehkäpä nyt, kun hän kotiin tulee, istuu jo vieras lieden luona, ja Hannalla on kultakäädyt kaulassa, ja pikku Riku, joka aina tahtoo laivoja, leikkii oikealla pienellä höyrylaivalla… miten se surisee ja juoksee pitkin permantoa!… Ja äiti on vihdoinkin ystävällinen ja iloinen ja silittelee pikku siskojen päätä… Ja hänpä sanookin, ettei hän enää puotipojaksi tahdokaan, vaan kauppiaaksi, johonkin konttoriin. Ja hän kun tekee työtä! Hänestä tulee niin kelpo mies, ettei moista… ja hän levittää tavaroitaan koko maailmaan.

Niinkuin jalot kansat ovat tehneet, ja tekevät yhä tänäkin päivänä, itselleen jumalia yleväin, utuisten mielikuvainsa mukaan, muovailevat salaisten, hienoimpain sydänkaipuidensa ja toimeentulotoiveidensa muodon jälkeen, niin haaveksi Klaus Baaskin, tuo hyvän vanhan suvun nuori vesa. Hän kuvitteli olevan ulkopuolella itseään mahdin ja henkilön, joka toisi hänelle ja hänen rakkaimmilleen onnen päivät; mutta se mahti olikin syntymässä juuri hänestä itsestään. Unelmia hänen ajatuksensa olivat, vain mielikuvien leikkiä; mutta ne ennustivat oivallisen ja voimakkaan elämän kaipuuta ja hyödyllisen elontyön etsintää. Ne olivat vain unia. Mutta ne eivät viittoneet pelkkään elämän mukavuuteen, eivät ulkonaiseen kunniaan. Ne vaativat laajempaa toimintapiiriä ja siinä uutteraa ponnistusta niiden hyväksi, joita hän rakasti.

IX.

Kerran he sellaisena kylmän kosteana syyspäivänä lykkivät iltahämärissä kuuttiansa pienen Grasbrookin varastomakasiinien editse, matkalla Grasbrookhafeniin viemään tavaroita. Puuskapäissä puhalteleva länsituuli ja lukemattomat ristiin rastiin kiitävät hinaajat ja höyrypurret tekivät veden rauhattomaksi: se hyppi, vaahtosi ja räiskyi kuin parvivain kalain temmeltäessä. Ja tihkusade suomi heitä vasten kasvoja. Kauan aikaa he pysyttelivät aivan paalulaiturin kupeella; mutta sitten heidän täytyi erään laituriin kytketyn oberlandilais-purren vuoksi kaartaa kauemmaksi väylälle. Silloin tuli suuri höyrylaiva alavirtaan heitä kohti ja sen täytyi kääntyä heidän puolelleen antaakseen toisille tietä. Oberlandilais-purresta ei tullut loppua: se oli yhä heidän vasemmalla puolellansa. Höyrylaiva tuli lähemmäksi, tuli aivan liian lähelle… Ja puristi pienen kuutin itsensä ja oberlandilais-purren väliin ja painoi sen alas kihisevään, vihertävään veteen.

Klaus Baas ehti vain nähdä, kuinka Petter Sööt, vaieten kuin ainakin, tarttui pitkällä hypyllä oberlandilais-purren reelinkiin, ja kuinka höyrylaivan rautakylki läheni, ja miten tavarat vierivät veteen ja kuohu hyrskähti sisään; sitten hän vaipui kupruun. Hän huitoi käsillänsä ja potki jaloillaan ja pääsi jälleen vahingoittumattomana veden pinnalle. Hänelle kurotettiin puoshakaa, hän tarttui siihen ja kiipesi omin voimin oberlandilais-purren kannelle. Siinä hän nyt seisoi ja piti kiinni köysistä ja syljeskeli ja päristeli ja lupsutteli huuliaan ja silmäluomiansa. Joku sanoi rauhallisesti: "No, alapa juosta äitisi luokse." Toinen nauroi huolettomasti ja sanoi: "Niin on märkä kuin uitettu koira." Petter Sööt nojaili purren kaidetta vasten ja tähysteli veteen, vieläkö kuutista laitaakaan näkyisi. Laivurin vaimo seisoi hajalla säärin, kädet puuskassa ja ällisteli mitään virkkamatta.

Kun Klaus Baas vihdoinkin vesisten silmäripsiensä välitse eroitti maailmaa ympärilleen, ravisti hän vielä kerta lujasti hartioitaan, sitten hän tähysti, mistä mukavimmin pääsisi paalulaiturille, loikki pitkin askelin kiipeämispaikkaa kohti ja kapusi purresta pois ja lähti kotiin minkä kerkisi.

Unohtuivat märät vaatteet ja vilu ja hampaiden kalina. Hän vain sadatteli höyrylaivaa, sadatteli Petter Söötiä ja miehiä, jotka olivat nauraneet, sadatteli laivurin vaimoa ja meriveden kerrassa kehnoa makua, koko satamaa. Ei niin kymmenellä hevosella häntä sinne takaisin saataisi! Hän oli kauan sitten saanut kokoon nuo yhdeksänkymmentä markkaa ja maksanut velan! Ja olipa hänellä nyt uudet vaatteet ja uudet saappaatkin! Mitä hänen tarvitsi siellä enää olla!? Olisi voinut käydä ohraisesti! Herra armahda! Tuota kirottua vettä!…