Mutta tavallisesti tapasi ukon kyllä kapakasta; hän istui siellä yksinään nurkassa, edessä höyryävä krokilasi, torkkui ja nautiskeli olostansa.
Heille riitti koko kesäksi sitä soran kuletusta. He työskentelivät tavallisesti päivällä, lastasivat kuutin puretun rakennuksen luona, tekivät sauvomalla tai purjein mutkan Reiherstiegin puolelle, tyhjensivät siellä lastin luvalliseen paikkaan ja jatkoivat matkaa alas hiekanottopaikalle sekä palasivat kaupunkiin. Mutta kun tuli sumuisia tai sateisia ilmoja ja muuten sopiva aika, he painoivat öiseen aikaan suoraapäätä Köhlbrandiin ja mättäsivät roskat sinne — valtio sai ne aikanaan sieltä mutauttaa, — ottivat samasta paikasta hiekan, — ja päivän valetessa he olivat lastineen purkupaikalla. Onni potki heitä aina. Joskus kiisi tosin pimeästä yöstä ja sumusta ja sateesta huolimatta poliisivene viereen ja kysyttiin: "Hei, ukko, minnes kuuttia viet?" tai "Minne hiekkaa?" taikka "Mitäs näin sumussa yösydännä soudellaan?" Mutta Petter Sööt vastata jörähti: "Tuli tapaturma" tai "Tartuttiin kiinni" taikka "Ei saa untakaan yöllä." — Ja he junnivat hiljalleen edelleen, sumuun ja pimeyteen.
Niin he satamassa lykkivät ja purjehtivat edestakaisin, päivällä valppaasti vartioiden, päästäkseen vahingotta pikku höyryjen, kuuttien, hinurien, hyökyväin laineiden lomitse, yöllä huolettoman unteloina autiolla, aavalla uomalla. — Klaus Baas näki Michaelin ja Katharinen kirkkojen tornit heleässä auringon paisteessa, näki niiden kirkkaina ja vihreinä kohoavan katonharjain takaa; ja näki ne toisina päivinä sumun ja sadepilvien verhoissa. Hän näki auringon nousevan ja laskevan, heijastellen niin huikaisevasti vedestä, että hänen täytyi varjostaa silmiään, ja samalla mustat savupilvet pöllysivät touhuavan sataman yllä. Hän näki valjun kuuvalon hopeoivan suuren parkin taklausta: parkki nousi jokea ylös, sen nuorat hohtivat kuin hienoin, kallehin pitsikudos kirkkaan yötaivaan taustalla. Mutta näki myös päiviä ja öitä, jolloin taivas riippui harmaan virran päällä paksuna ja likaisena kuin ruskea märkä säkki. Klaus Baas koki päiviä, jolloin vinkuva, viheltävä tuulenärjy lykki sakeaa tihkusadetta pitkin joen uomaa, ja höyrylaivat, jotka eivät tienneet syltä eteensä, ulahtelivat toisilleen kuin hullut, — terävät, likaiset aallot hyrskähtivät niin korkeina kuohulatvoina kuutin laitaan, että hän katseli vuorotellen kauheaa, sisään loiskivaa vettä ja isäntänsä kasvoja. Ja Köhlbrandin rannalla hän oli kerran niin hiirenhiljaisena, juhlallisena yönä, että hän syvältä kuutin ruumasta kuuli, mitä erään höyrylaivan kapteeni puhui luotsille kaukana komentosillalla: tiedusteli häneltä vanhan keisarin vointia, — keisari näet sairasti siihen aikaan. Hän näki mustalais-muijan paistattavan päivää Oberlandilais-purren[32] keulassa, opettavan pientä tummahipiäistä tytärtään kutomaan sukkaa; ja hän olisi kernaasti pakissut sanan pari tuon sievän tytön kanssa. Ja hän näki valtavan palmuöljytynnörin romahtavan katkenneista kinunkiketjuista kivimöljälle ja musertuvan, ja sittenkös metelöitiin ja kirottiin. Hän näki nuorten konttorioppilaiden seisovan makasiiniensa edustalla ja tarkastavan laatikoita ja pakkoja, jotka luisuivat rattailla varastohuoneihin; ja hän katseli, katseli silmät loistaen: jospa hänestäkin tulisi kauppias!… Ja hän näki uuden, suuren laivanrungon liukuvan telakasta veteen, ja ihmetteli, kuinka ne arvaavat rakentaa moisen valmiiksi koettamatta ensin, tokko se pysyy vedessä kohdallansa.
Työn tehtyänsä Klaus Baas kiiruhti kotiin suoraa päätä, Schaarmarktin ja Herrengrabenin ja Klefekerstrassen kautta. Siellä vietettiin siihen aikaan iltahämärästä aamun valkeamaan hurjaa, kiihkeää elämää. Nauravia merimiehiä, kaiken maailman ääriltä, juovuksissa, reijaili siellä edestakaisin. Valaistuissa akkunoissa naikkosia ryntäin, joka ikisessä. Ne huutelivat Klaus Baasille monasti arveluttavia pilasanoja, merimiehet tukkivat häneltä tien. Mutta hän ei katsonut oikeaan, ei vasempaan, ja pääsi ehjin nahoin kotiin.
Ei se hurskauden ansiota ollut. Se oli vain oivan nuoruuden ja hyvän rodun ansiota, ja isän muiston, sekä äidin, varsinkin äidin.
Antje Baas istui kotona koneensa ääressä, ympärillään kangaslaahokset, moninaiset ompelukset, ja hänen kasvonsa olivat kalseat kuin kivi. Häntä vastapäätä istui hänen apulaisensa, nuori tyttö. Joskus seisoi joku yksinkertainen naapurin matami työhuoneessa, joko arvokkaasti vaieten tai toruen ja suuta soittaen. Ja äiti otti mittaa. Äiti ei luonut katsettansa poikaansa kun Klaus tuli kotiin. Hän vilkaisi vain lieteen, mihin hän näki ompelupaikaltaan: oliko Hanna jo lämmittänyt kahvin ja varustanut pavut nälkäiselle työmiehelle.
Kun tuli syksy, saivat kuutin soutajat työtä pienessä Grasbrookissa,[33] nykyisen Kranhöftin luona. Ilmat huononivat aikaisin. Kun Klaus meni varhain aamulla äänettömiä katuja pitkin satamaan, niin oli pimeä ja pistävän kylmä. Lossihöyryn kannelle, jossa hän seisoi työläisten sakeassa parvessa, puski tuuli ja räiski sade niin, että vilu väristi paksun villapaidankin läpi. Hän koetti päästä höyrypannun lähistölle: teki ystävyyden liiton nuoren laivapojan kanssa, joka istui ruotelikopin seinustalla pannun päällä ja oli viitannut häntä tulemaan luoksensa. Hän oli pieni aivan, hirveä arpi poikki ylä- ja alahuulen: hän oli näet ollut jo piennä pikkaraisena huimapää, ja oli pudonnut kerran kadulle korkealta akkunasta. Hän aikoi merimieheksi; mutta äiti, joka oli leski kuin Klaus Baasinkin äiti, tahtoi vielä pitää häntä luonansa ja oli saanut hänen lupaamaan, ettei poika lähde merille ennen kuin on vuoden palvellut jokipurrella. Joskus istui veikkosten vieressä surkean laiha ja ruma neekeri; häntä palelsi kovasti, sillä hänen vaatteensa olivat ohuet, ja hän lämmitteli kippuraisia, laihoja, harmaan sinertäviä sormiaan pannun päällä. He puhelivat mustanaaman kanssa engelskan sekaista siansaksaa: kalliista ajoista, neekerin asuinpaikasta, laivasta, jolla hän oli tullut tänne Liberiasta,[34] synnyinmaastaan. Hän oli karannut eräästä ranskalaisesta laivasta ja päässyt kotkaajaksi.
Kerran kun he siinä kolmisin istuivat, sattui pari nuorta konttorioppilasta tulemaan pannun vierelle. He olivat jo näin aamun hämärissä matkalla joen toiselle rannalle varastohuoneille, vertaamaan liikkeensä lastauttamia laatikoita ja tavarapakkoja luetteloihin, jotka heillä oli kädessä. He huomasivat, kuinka kunnioittavasti Klaus Baasin älykkäät, uteliaat silmät salaa tuontuostakin vilkaisivat heihin, ja nuoria kun olivat, he alkoivat äänekkäästi kehuskella firmaansa ja mahtailla toimellaan. Klaus kuunteli korva tarkkana ja arvosteli omalla tavallaan heidän ammattiaan. Se oli hyvä ura, hän ajatteli. Se oli toista kuin puotipoikana olo! Istua konttorissa ja ajaa höyrypurrella toiselta rannalta toiselle ja valvoa tavaran lastausta ja lähetystä ja saada paljon rahaa, rahaa! Mutta eipä se tie hänelle auennut!?
Sitten hän juoksi rantapatoa pitkin kuutin ankkuripaikalle, ja pian he jälleen lykkivät ja kulkivat virran vieminä, ei koskaan hinurin köydessä, veden mustanvihreällä vihurikalvolla, sateessa ja tuulessa, usein suojana pään päällä vain syksy-yön vilu ja viimainen pimeys. Se oli hirvittävää ja vaarallista hämärän varjossa hapuamista ja luovimista. Satama oli siihen aikaan liian pieni kaupungin yhä kasvavalle liikkeelle. Tosin kuuluttiin rakennettavan tuonne Grasbrookiin ja Kuhwärderiin[35] uusia satamia kumpaankin, mutta milloinkapa ne valmistuisivat? Höyrylossi kiitää viuhuen ja huutaa kiljuen heitä kohti, keulassa pärskyy luminen vaahto. Leveä hinaaja puhkuu heidän ohitseen, sen ympärillä vesi roiskuu, hyppii ja kihisee. Ilmestyy usvasta toinen hinuri ja töytää päin; tahtooko se tätä tietä vai vasemmalta sivuitse:… se ulvahtaa pari kolme kertaa riivatusti ja kääntyy verkalleen joen keskiuomaan. Jaalat käänteleivät ristiin rastiin ja kolahtavat rusahdellen toisiaan vastaan; haukutaan, kiukutellaan kannelta toiselle… Paapuurin puolta alkaa kuumottaa ja nousta sumusta ja sateesta valtavan suuri höyrylaiva, se ilmestyy keskiuomalle, se ei ole saanut paikkaa laiturissa ja on laskenut ankkuriin keskelle virtaa. Sen kupeella alhaalla on pieni lossihöyry; kannella lastaajat kylki kylessä. Verkalleen he alkavat kavuta ylös kaksia köysiportaita pitkin, jotka riippuvat laivan korkeassa, sateesta kiiluvassa rautakupeessa; kuin kaksi satajalkaista, mustaa matoa kiemurtelee ja kiipii kaksi miesjonoa ylös pitkin jyrkintä mäkeä. Jäinen viima vinkuu, sade räiskähtää laivan rautakupeesta vasten kiipeävien kasvoja, vesi kuohuu, kohisee ja lätisee alla. Klaus Baas kohottaa katseensa syvyydestä ja ajattelee: ihme etteivät nuo tallaa toisiaan kynsille… miten liukkaiksi köysiportaat tulevatkaan sateesta… heidän sormensa mahtavat olla vallan koppurassa vilusta…
Pieni höyrypursi tulee kääntyessään liian lähelle virrassa kulkevaa kuuttia. Petter Sööt avaa suunsa ja lausuu ensimäiset sanansa tänä armottomana aamuna: "Silmät auki!" Klaus Baas laskee keksin tanaan purren keulaa kohti. Silloin kajahtaa ylhäältä höyryn kannelta kova varoitushuuto, etelä-saksaksi: "Pidä kiinni, Tallymann!" Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun Klaus vilkaisee pelästyneenä ylös, irtautuu pieni musta pojankerä kiipeäväin rivistä ja putoo selin takaraivolleen alas, lyö kerran päänsä kanteen ja syöksyy pousahtavaan veden pimeyteen. Ei ole pelastusvenettä, ei muuta venettä paikalla; ei näekään monta kyynärää eteensä… on niin hirveän kylmäkin… köysiportaiden kiipijät nousevat ylemmäksi, äänettöminä, kiireemmin.