Klaus katsoi maahan ja sammalsi: "Heti kotona on minulla talousaskareita ja sitten autettava sisaruksia koulutehtävissä; ja engelskaakin pitäisi lukea. Pikakirjoitus alkaa jo sujuskella."
"No niin", hymähti Karl Eschen, "miten vaan parhaaksi näette. Lukekaa ahkerasti englanninkieltä."
Ja hattuaan kohottaen hän meni.
Klaus Baas lähti riemuiten kotiin; mutta samassa joku vielä huusi hänen nimeänsä, ja kun hän kääntyi katsomaan, harppaili Heini Peters hänen jälessään pitkillä, väärillä koivillaan. Hänen pitkän takkinsa helmat hulmusivat tuulessa ja hänen korea kaulaliinansa liehui. "No", hän sanoi, "Karl Eschen suvaitsi teitä puhutella: onnittelen! Siitä voitte olla ylpeä! Hän on vanhaa hampurilaista liikemiessukua, siksi on hänellä veressä taipumus numeroihin, pääkirjoihin, keinotteluun. Mutta kuulkaas: jos minä olisin saanut elämänurani valita, olisin ruvennut synnyinkaupungin haudankaivajaksi. Niin, ihan totta! Nykyinen haudankaivaja, — hän on hyvä ystäväni, — asuu niin hurmaavan sievässä, vanhassa talossa aivan lehmuspuistikon keskustassa, jonka kukat varisevat nyt paraikaa ja peittävät koko tarhan. Ajatelkaapas auringonlaskua sellaisessa paikassa! Nide Goetheä tai Heineä kädessä, esi-isien hautakumpujen ääressä! Ihanaa, sanon minä! Mutta olin arvokkaan lääkärin ainoa poika, enkä päässyt haudankaivajaksi!"
Heini Peters kertoi vielä kauniista kotipuolen neitosista: olivat pyytäneet häntä kanssaan öiselle kävelylle rantapadoille, sanoi matkustavansa ensi lauantaina tai sunnuntaina. Hän kertoi paraillaan, kun heitä vastaan tuli eräs tyttö: Heini Peters heiskahti ympäri ja lähti; oli nähtävä minne tuo kaunis olento meni, hän sanoi.
Klaus Baas oli onnen poikaa! Hän kuuli yhäti korvissaan tuon hienon ystävänsä kauniit, punnitsevat sanat: että hän oli ahkera ja pystyvä, että hänestä kerran tulisi hyvä liikemies. Heini Peters oli tyhjää Karl Eschenin rinnalla; mutta olihan sekin ihanaa, että hän, arvokkaan lääkärin poika, oli puhellut hänen kanssaan toverillisesti, jopa tuttavallisesti!
Hänen sydämensä avartui ilosta! Hän käveli itsetietoisemmin ja pää pystyssä. Hän ei kulkenut enään kuin puujaloilla toimeensa ja kotiinsa, pitkin seinävieriä. Hän erkani rakennuksista ja keikkui käytävän reunakivilläkin ja kurotteli vapaasti kaulaansa ja tasoitteli housunpolviaan, jotka olivat pussilla. Ja ostipa hän Heini Petersiltä komean sinisen kaulaliinankin ja heitti silloin tällöin katseen ohimeneväin perhetyttöjen vilkkaihin silmiin. Hän oli ollut kuutilla ja tämän ensimäisen vuoden kauppakonttorissa kovin ahtaalla. Nyt hänessä heräsi itsetietoisuus ja sen keralla aivan uusi elämä. Hän tahtoi näyttää joltakin ja koristella itseään ja miellyttää nuorta tyttölasta, joka liehuvin helmoin kepsutti hänen ohitseen.
Siihen aikaan hän kypsyi ruumiiltaankin. Hänen hartiansa tulivat leveämmiksi ja kasvonsa lujapiirteisemmiksi, nenä oikeaksi, ylpeäksi Baas-nenäksi. Ei ollut mitään hyötyä painelemisesta, jota Antje Baas oli ristiäispäivästä alkaen niin uutterasti harjoittanut! Silmätkin olivat isän iloisen hohtavat, hyvät silmät, vaikka hiukan totisemmat ja järkevämmät. Mutta luja ja uhmaavan kiinteä suu ja jäykähkö asento olivat äidin perintöä.
Uusi sisäinen elämä läheni arkana, autuaana riemuna, hiljaa hiipien, outona, ihanana levottomuutena. Mutta parissa kuukaudessa, ei, muutamassa viikossa se kasvoi terveessä talonpoikaisveressä jättiläiseksi, väkeväksi, levottomaksi, hillittömäksi ja himokkaaksi. Hän seisoskeli kauppojen akkunain ääressä katsellen kuvia, joissa alaston kauneus oli alttiina ihmisten katseille, kiikaroi täysikäisten naisten asentoa ja käyntiä. Se tuli joskus keskellä yötä hänen vuoteensa viereen, se vietteli ja hymyili unissakin niin, että hän kurotti käsivartensa sitä kohti ja veti sen syliinsä; ja aamulla sitten muisti yöllisen ja istui surullisena vuoteensa laidalla ja häpesi. Pari kolme kertaa se kiusasi häntä niin, että hän seisoskeli sateisina tuulisina iltoina Klefekerstrassen suussa ja ajatteli muutamaa markkaa taskussaan ja tiesi kerrankin saavansa nähdä tuota elämää ja aivan läheltä, jos vain tahtoisi. Mutta hän ei mennyt kuitenkaan: seisoi sateessa ja rämyssä kaulus korvilla. Se ei käynyt laatuun, äidin vuoksi ja pikku sisarusten vuoksi. Eikä käynyt laatuun P.C. Trimbornin vuoksi, Karl Eschenin vuoksi. Se oli aivan saman arvoista kuin nuo kaksi entistä St. Paulin päivää, jotka olivat päättyneet niin suurella hammasten kiristyksellä. Ja lopuksi hänen päähänsä pälkähti Suse Garbenskin. Miten hyvä ja hellä se oli ollut hänelle sillä kerralla! Varmaan se vielä muisti häntä! Ja hän oli niin usein ajatellut Susea, vaikka monasti oli ihastunutkin muihin kauneihin naiskasvoihin. Ja olihan hänestä sillä välin tullut jotakin! Hän päätti kirjoittaa Suselle! Ah sitä armasta, suloista olentoa! Ja kirkkoherran tytär! Klaus Baas kohotti kauluksen vielä ylemmäksi ja käveli tuulessa ja sateessa edestakaisin, innoissaan aatoksistaan ja aikeestansa. Hän kirjoittaa! Totta hän nyt jo tohti hänelle kirjoittaa! Sillä olipa hän nyt jo jotain! Hän päätti kirjoittaa ja unohtaa muut tytöt.
Seuraavana päivänä, kun hän oli päivällisaikana yksin konttorissa, hän istahti Karl Eschenin paikalle ja kirjoitti Suse Garbensille pitkän kirjeen, — suoran ja kauniin, kultaisista unelmistaan, joilla hän yksinäisillä hetkillä leikki, kirjoitti isolle arkille, jossa oli kauppakonttorin liikeleima. Hän kertoi äidin nykyjään pitävän ompeluapulaisina kahta tyttöä, kertoi Hannan varmaan rupeavan opettajattareksi, — ja itse olevansa täällä suuressa liikkeessä jo toista vuotta; kertoi minkälaisen väen lapsia hänellä oli tovereina; ja parain heistä oli sanonut, että hänestä tulee kerran oivallinen liikemies; ja muutaman vuoden päästä hän lähtee liikkeen palveluksessa siirtomaihin.