Ja sitten tuli taas kevät ja kesä, — pelkkää auringonpaistetta ja rauhan kirkkautta vain, niinkuin hänestä sittemmin tuntui. Ja hän seisoi pitkänä ja itsetietoisena keskellä toveriparveaan ja sai aina päällikkö-tahtonsa täyttymään, vaikka olikin nuorimpia. Päivät menivät koulussa tai ulkotöissä; mutta illat, mitä huimaa, innokasta leikkiä! Kuinka hän laskeusi alas kylän raittia ja näki leikkitoverit jo istumassa, odottamassa kirkkotarhan matalalla, vanhalla kiviaidalla, korkeain, tummain poppelien alla! Ja sitten he jakoivat koko näkemänsä maailman keskenään, ja Klaus Hinrich tahtoi ja sai aina vaan osakseen Venäjän keisarin maan! Ah hänen valtakuntansa suuruutta! Kaikki kirkon pohjoispuoli oli hänen, aina etäisiin niittyihin saakka, joita kattoi jo illan sakea sumu. Kuinka mahtava hän oli, mikä ankara hallitsija! Jalo hänen ratsunsa ja kullasta hänen leimuva haarniskansa! Ja hän ryntäsi neljän, viiden kasakkasotniansa etunenässä sumuisesta alangosta ylös mäelle ja syöksyi yli matalan kiviaidan ja sen kuperain päällyskivien kirkkotarhaan. Ja laukkasi yli rappeutuneitten hautakumpujen kauhealla kasakkakarjunnalla rovasti Jensenvainaan avointa hautakummelia kohti, jossa vihollinen vaimoineen ja lapsineen teki viimeistä vastarintaa! Miten tytöt kirkuivat hänen hurjuuttaan ja hänen kasvojensa totista hehkua! Lotenkin pieniä, kirkkaita kasvoja jäykisti joskus pelko; mutta Liese Lachmann, joka aina oli niin tolkuton ja joutavan hupsu, parkui tosissaan kuin puukko kurkussa! Ja kun sellaisen leikin jälkeen vähitellen illan hämärä pimeni ja he istuivat uuvuksissa ja hiljaisina kirkkotarhan matalalla aidalla, ja värit muuttuivat lempeän hohtaviksi ja seudun ääret laajenivat ja tummat pensaikot ja puut ja tarhan sopukat ja vanhat poppelit yhä vain tummenivat, ja varjo ammotti Jensenin hautakammion seinämällä kuin musta portti, ja kun tyttösten kirkkaat äänet kajahtelivat hautakumpujen seasta, heläyttäen jonkun pojan nimen, ja kun sitten taas joku sanoi, että kirkon pimeät kaariakkunat olivat välähtäneet niinkuin tuli olisi palanut alttarilla, ja he istuivat vaieten, tuijottivat kirkkoon: ikinä eivät silmät olleet niin kaukonäköiset kuin tässä hämärässä, ikinä eivät niin tarkkanäköiset kuin tässä pilkko pimeässä! Ja sitten harvenivat rintamain rivit vähitellen. Sieltä ja täältä mäeltä kajahti äitien ääniä, kun he huutelivat kotiin lapsiaan. Mutta Klaus Hinrich vain ei voinut vielä lähteä: oli niin lumotun ihanaa. Ja melkein aina hän viipyi liian kauan. Ja muutaman kerran, kun sotaa leikittiin aina iltapimeään, äiti tuli noutamaan häntä pois aivan kasakkasotnian silmäin edestä, riuhtaisemaan ylpeän ratsun selästä alas. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä säkenöivät innon tulta; silloin hän yhtäkkiä huomaa äidin tulla harppaavan hiilipihdit ojolla, katselee pelästyneenä ympärilleen ja livistää kotiin pakoon.
Syksyllä oli sitten Petterin mentävä rippikouluun. Puolen pöytää hän anasti kotona kyynäspäillään ja pompotti itsekseen, etusormet korvalävissä maata röhöttäen, ijänikuisia raamatunlauseita ja virren värssyjä. Ja tuon tuostakin ähkäisi ja puhkaisi. Eikä siinä toisten kuulustelu paljoa auttanut. Ja lisäkiusaksi tuli vielä se, että hänen oli vanhan tavan mukaan kirjoitettava muistovärssy kaikkien rippikoulutoverien muistokirjaan. Äkäillen ja motkottaen ja kiukun kyyneleitä vuodattaen hän kirjoitti nyt niihin kaikkiin aina saman värsyn: "Kuihtuu yrtit, kukat, — kielot, ruusurukat, — vaan mun lemmen myrtti ei." Ja hän väitti olevansa vaivainen mato eikä enää koskevansa kynän varteen, kun vaan koulusta pääsisi.
Oli ruma ilma ja Klaus Hinrich ja Lotte istuivat ikävissään pirtissä ja juttelivat keskenään, että pitäisipä saada jokin kirja luettavaksi. He pakisivat vilkkaasti paraikaa asiasta, kun äiti astui sisään ja tokaisi: "Mitä te kirjoilla?"
"No", sanoi isä, "Petterhän niillä ei ja Lotte on tyttö. Mutta Klaulla on hyvä pää ja on sillä haluakin."
Antje Baas purskahti nauruun. "Tuollako?" hän osoitti pilkallisesti, "leikkiä se vain tahtoo, muuhun siitä ei ole. Mäkitupalainen siitä tulee, ihan kuin sinustakin!"
Muutamia viikkoja sen jälkeen herätti äiti Klaun eräänä aamuna jo pimeän aikaan ja lähetti hänet viemään kahvia isälle, joka kaiken yötä oli ollut taivasalla palkkalaisena pavunleikkuussa isännän pellolla. Antje Baas sanoi tylyn töykeästi kuin ainakin: "Ja kaadapas kahvi vaan!" ja työnsi hänet menemään. Hän ei ollut ikinä ennen niin pimeässä yksinäisillä teillä kompuroinut ja häntä peloitti kovasti. Hän tallustaa, tallustaa ja tuijottaa pimeitä peltoja ja pysähtyy ja seisoo hiiren hiljaa ja vilkaisee taakseen ja hengitys seisattuu; hän häpsähtää, kun variskin vaakkuu tai hevosen kenkä kilahtaa ja hän odottaa vaikka mitä hirmua. Ah, kun olisi perillä!
Ja nyt hän kuulee jonkun jälestänsä juoksevan. Hän käännähtää kauhistuneena ja näkee jonkin ison, kummallisen mörön lönkkäävän huojuen sumun hämystä itseään kohti ja tullessaan ääntelevän, kiljahtelevan.
Tuokiossa hän sukaisee kahvinyytin maahan ja lähtee lipettiin minkä ketaroista pääsee. Mutta kummitus juoksee kovemmin kuin hän. Ja millä lailla jönkyttää! Kuin elehvantti! Ja huutaa, — kuin pasuuna! Mikä kamala ääni! Veri pellolle! Nyt sinut syön! Ei jää kuin luita kasa jälelle! Isä ja Lotte ne löytävät, ja itkevät! Kauhulla kuullaan pitäjässä uutiset!
Mutta yhtäkkiä hän kuuleekin kyöpelin mainitsevan nimeään ja tuntee äidin äänen. Äitikö — se!! Hän oli juossut jälestä, kun oli unohtanut voileivät, ja koetti saada pojan kiinni. Hän puristi, heristi Klaus Hinrichiä, ravistaakseen hänestä pelon, joka teki hänen kasvonsa kalman karvaisiksi. Vaan kun hän näki, ettei se tahtonut auttaa, niin hän silitteli jo hänen päätänsä ja sanoi vihaisesti ja kovasti, mutta äänessäpä värähti nyt hellyys: "Kas sellainen se on kasakkakapteeni! Samallainen sankari kuin isäsikin!" Ja tarttui hänen kynkkäänsä ja talutti työpaikalle päin.
Sitten he jo näkivät suuren, tumman papupellon, lyhyitä mustia papunippuja peittonaan, ja tuolla kauempana isän tovereineen työssä. Kun he pääsivät lähemmäksi, jättivät miehet työnsä ja pistivät takin päälleen. Sitten he istahtivat piiriin vastaleikatuille papunipuille.